Miltä merkityksettömyys tuntuu?

Silloin, kun sanat ja teot ovat eri asioita, alkaa erillisyyden lume ottaa valtaa ihmisyyden olemuksessa. Ihmisiä ei vain enää voi kohdata, sillä ei ole merkityksellinen tekojensa kautta.

"Hän valehtelee kuitenkin tai puhuu lämpimikseen." Voi olla ensimmäinen ajatus, mitä tällaisesta henkilöstä tulee mieleen. Ei ole mikään ihme, ettei halua elämäänsä ihmistä, jonka sanoilla eikä tekemisillä ei ole merkitystä. Lupaukset ovat tyhjiä kuoria soimassa kaikuvassa tyhjiössä. Ytimessä on särkynyt todellisuus, josta kukaan ei enää ota selvää.

Entä sitten tämä yksilö, jonka jättäminen elämästä on toisaalta looginen valinta? Tunnemaailmasta käsin ajateltuna kyseessä voi olla voimien loppuminen. Hänet hylätään. Herää kysymys: "Mistä kaikesta tämä johtuu?"

Kaikelle elämässä on useampi näkökulma ja mahdollisuus, kunhan rohkaistuu vain olemaan tarpeeksi avoin mahdollisuuksille kieltämättä niiden olemassaoloa. Saattaa vaatia hiukan kärsivällisyyttä saadakseen muodostettua ratkaisuja: mitä tehdä?

On selkeää, että tämän kaltainen henkilö ottaa enemmän kuin antaa ihmissuhteessa. Kuluttaa siis toisen elämänvoimaa. Vaikuttaa arkeen niin perustavanlaatuisella tasolla, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hylätä hänet. 

Entä jos tarkastelisimmekin tätä toisesta näkökulmasta?

Hylätessään toisen ihmisen sanoo: "Rakastan sinua, enempään en pysty. Voisitko itse ottaa ohjat käsiisi?" Voi kulkea vierellä, mutta kukaan ei voi pelastaa toista, vaikka monesti elämän varrella on saattanut niin toivoakin. Saattaa olla kipeääkin päästää irti ja antaa toisen mennä. Samalla niin tärkeää oman itsensä kannalta. 

Kaipuu toisen luokse voi olla valtava samalla, vaikka tietää, ettei tämän henkilön seura ole hyväksi itselleen suurissa määrin. Ilostuu, kun kuulee hänen voivan hyvin tai tietää mitä hänen arkipäiväiseen todellisuuteensa kuuluu. Innostuu kun näkee toisen kasvot, vaikka vain valokuvasta.

Miten käy sanojen, jos niitä toistaa? Entä jos tunne on vain niin suuri tai intensiivinen ja sanat ovat siinä tilanteessa ainut keino ilmaista itseään? Menettääkö sanoma merkityksensä liiallisen toiston kautta?

Elämässä kaikki alkaa ja loppuu luonnollisesssa syklissään. Tätä ei voi pakottaa. Jonkin on loputtava, jotta jokin uusi voi alkaa. Alkuja ja loppuja, elämää ja kuolemaa. Illuusioiden molemmat kääntöpuolet toisin sanoitettuina. Ikuisuuden sylki on juuri viimeisimmässä henkäyksessä, jonka mitä luonnolllisimmin äsken hengitit. 

Toisen luokse haluaa silti, vaikka se ei tekisikään itselle hyvää. Tässä toisessa ihmisessä on niin monta upeaa puolta, joiden olemassaolo tekee hänestä juuri hänet. Todellisuuksien eri kohtaisuus ajaa heidät kauemmas. Luopumiseen liittyy surua, kun muutos on läsnä.

Toisella ei ole välttämättä kykyä ottaa vastaan, mitä toisella voisi olla annettavana. Näkymättömään tulee särö yhteisessä kommunikaatiossa. Ihmiskäsityksen vastakohtaisuus voi ajaa kahta ihmistä kauemmaksi kauemmas toisistaan. Jos ei löydy yhteistä tahtoa keskustella hiertävistä, asioista merkityksettömyys vain syvenee. Kummallakaan osapuolella ei ole ihmissuhteen kannalta enää merkitystä toisilleen.

He hiipuvat toisistaan kauemmaksi kaikessa hiljaisuudessa. Sydämen sykkeet loittonevat toisistaan. Ei enää ole yhteisiä hetkiä joskus niin tärkeän ihmisen kanssa. Elo muuttuu hiukan toisenlaiseksi toisien kohdattujen jättäessä tyhjiön olemisensa puuttumisella. 

Karkea tulkinnan mukaan kaikki ihmiset, joista ei ole hyötyä yhteiskunnalle tai maailmalle voisi tappaa. Tällä maapalllo säästyisi, kai? Toisen taas vaaliessa kaikkea elollista säilytettävän arvoisena sekä pitäen vahvasti kiinni nykyisellään tuntemistamme ihmisoikeuksista. Näiden näkemyksien vastakkaisuus on niin radikaali, että on hankalaa löytää yhteistä maaperää keskustelulle.

Ajaako toinen toista luotaan tarkoituksella? Jonkin haavan on suojeltava hänen olemassaoloaan, jonka todellisuudessa ei pysty vastaanottamaan. Jotain niin kipeää aktivoituu, että sen on suojattava välittämiseltä. Kipeästä on vuosien myötä muodostunut turvallinen pesä olla itsenäinen ja irrallinen muusta maailmasta.

Äärimmäiseen itsenäisyyteen taipuvainen työntää luotaan. Karkeudelle löytyy monia uusia puheenaiheita voideltuina lahjapaketteihin silkkihansikkain. Keskustelun alkaessa paketit räjähtävätkin silmien edessä kuvottavuudellaan järkyttäen. Monta monituista yhteistä vastaavanlaista hetkeä. Kohtaamattomuus loistaa näissä tuokioissa. Kumpikaan keskustelijoista ei saa tarvitsemaansa. Toinen työntää kauemmas ja toinen koittaa silti lähemmäs. Soutaminen sekä huopaaminen elämässä on vain ajan tuhlaamista. 

Kuinka paljon rakkaudettomuutta on heissä molemmissa? 

 

Miltä kummastakin tuntuu näiden keskustelujen jälkeen?  

 

Kuinka paljon rakkaudettomuutta voi olla yhdessä ihmisessä?

 

Merkityksettömyys vain syvenee kohtaamattomuuden myötä. Sanoin ei vain enää tavoita toista. On ymmärettävä kuitenkin ihmissuhteen pohjautuvan vapaaehtoiseen valintaan viettää aikaa toisen kanssa. Siinä tiivistyykin juuri valtavan ironinen näkökulma: kumpikin valitsee ajanvieton toisen kanssa, silti ei vain enää itsensä osaamin keinoin tavoita toista, vaikka kuinka tahtoisi.  

Merkityksettömyydessä ei koe olevansa mitään. Tyhjä kuori, jonka läpi voisi kävellä. Ikkunan taakse äänettömäksi vangiksi jäänyt huutaa ja kukaan ei kuule. Muut vain jatkavat omaa arkipäiväänsä kulkemalla ohitse. On täysin yksin ilman auttajaa. Epätoivoa, josta vimmaisella voimalla koittaa puskea jälleen pinnalle voidakseen kerrankin nauraa jonkun toisen kanssa hyvälle vitsille. 

Merkityksettömyydessä kuihtuu hetki kerrallaan olemattomaksi. Pieneksi näkymättömäksi möykyksi, jonka ääni on kauan sitten kadonnut. Haalistunut maali seinällä jatkaa kulumistaan auringonvalossa, mutta äänettömät avunhuudot eivät koskaan lakkaa.