Antautuessaan elämälle luo uutta

Elämä tapahtuu omassa rytmissään joskus hitaammin joskus nopeammin. Tätä ei voi pakottaa. Luonnollinen tarkoitettu elämän kiertokulku on yhteyttä ensin itseen, sen jälkeen muuhun maailmaan. Näin yhteys muodostuu aidosti ja rakentavalle pohjalle.

Tietoinen mieli haluaa pyrkiä saamaan vastaukset sormia napsauttamalla samantien. Juuri sen lineaarisen viivan pisteestä A pisteeseen B. Mieli voi olla kontrollin väline, jonka pohjalta asiat tapahtuisivat nopeammin. Pitämällä hanakasti kiinni tästä illuusiosta antaa elämänsä kutistua ja muotoutua todellista potentiaaliaan pienemmäksi. 

Kääntyessään sisäänpäin omaan maailmaansa, kääntyy samalla paradoksaalisesti muuhun maailmaan. Sen mitä voi ja osaa antaa itselleen, kykenee synnyttämään myös muissa kohtaamisissa. Synnymme joka kerta uudelleen kohtaamisessa toisen kanssa. Olemme avoimia uudelle mahdollisuudelle tunnustella tätä toista kohtaamaamme kaltaista.

Heijastamme kukin mitä, sillä hetkellä olemme. Kukin meistä tulee omista lähtökohdistaan yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Oman syvyytensä kauhalla voi antaa eteenpäin. Elämän kulkiessa sille ominaisessa rytmissä osaamme haketua itsellemme tarpeellisiin kohtaamisiin vastaanottaaksemme ikuisuuden kiertävää energiaa osaksi omaa olemistamme. 

Sydämestä lähtöisin oleva vapaus hengittää ja olla, tuo yksilön yhteyteen maailman kanssa. Hän pääsee osaksi rakkauden universaalia energiaa. Tätä voimaa, mikä on läsnä kaikkialla kunhan antautuu elämälle. Mieltään suuremmalle voimalle, jota ei voi kahlita tai hallita. 

Mielestä sydämen yhteyteen on pitkä tie, jota voimme harjoitella. Luovuttaa ja antautua mielen kontrollista itseään suurempaan johdatukseen. Herätäksemme tuntemaan yhteyden tässä energiassa. Tämän ilmetessä kohtaamisessa muutkin huomaavat sen. Toiset aistivat sinun olevan läsnä aidosti heidän vierellään ennen kuin on aika tulla päätökseen siinä hetkessä.

Kohtaamiset ovat alkuja sekä loppuja. Jokin alkaa ja jokin loppuu luonnollisesti. Elämän kiirehtiminen saa monesti aikaan nopeasti ja lyhyellä tähtäimellä tyydyttäviä ratkaisuja. Mielen illuusiossa on ytimessä jotain, mihin vastaukset olisi saatava mahdollisimman nopeasti. Jääden kiinni tähän kontrolloivaan illuusioon menee kohti sen tuomia asioita. Niitä harhaluuloja, joiden kuvittelee olevan tarpeellisia sillä hetkellä itselleen. 

Harhaluulojensa ohjaamana on vaikea keskittyä olennaiseen. Siihen mihin on pyrkimässä. Jokapäiväisessä arjessamme tulee kullekin yksilöllisesti vastaan niitä asioita, joita voi kutsua harhaluuloksi. Jopa käsitys todellisuudesta voi hämärtyä näiden myötä. Ajallaan saattaa herkkä ilmapallo tulla puhkaistuksi ja kulissit sortua

Onko oman mielensä kontrollissa todellisesti ja totuudellisesti läsnä?

Monet elämän tarpeelliset ilmiöt ja asiat ovat todellisesti paradokseja. Salliessaan itsensä päästä asioiden ytimeen avautuukin juuri kokemuksellisuuden puoli. Päästään mielestä kehoon ja sydämeen. Siihen kuinka sydänyhteys on läsnä jokaisessa henkäyksessä. 

Yhteyttä on hyvä vaalia, sillä sekin on luonteeltaan katoavainen. Yhteys on kosketusta toiseen tietoisen mielen tuolla puolen. Kosketus tapahtuu syvällä ytimessä, mistä kaikki energia on kotoisin. Rakkaus itseen on tietoisesta mielen kontrollista luopumista. Se on antautumista elämälle tietämättä vastauksia seuraavaa hengenvetoa pidemmälle. Antaumista kannateltavaksi. Luottamista johonkin itseään suuremman olemassaolooon. 

Yhteys itseään suurempaan on oman pienuutensa ymmärtämistä.  Kykyä hyväksyä oman puutteellisuutensa sekä keskeneräisyytensä olevaisuus. On oltava valmis olemaan keskeneräinen ja eksyksissä. Jälleen paradoksi. 

Mistä löytää kykyä nöyrtyä vastaanottamaan elämän tarjoama lahja rakkaudesta?

Kysymykset ovat keino päästä syvemmälle. Ihmettelemään uutta, kyseenalaistaa omia vakiintuneita käsityksiä ja uskomuksia. Löytäessään tarpeellisia peilejä voi heijastaa turvallisesti sitä kaikkea: mitä on tai on ollut. Niitä asioita mihin uskoo voidakseen katsoa itselleen sopivaan peiliin, jonka heijastus riippuu olennaisesti oman syvyytensä läpielämisen kyvystä. 

Antautuminen on luopumista kontrollin tarpeesta. Ymmärryksen saavuttamista, mihin aidosti voikaan vaikuttaa. Omaan itseensä vaikutusvalta kullakin ulottuu harvemmin sen ulkopuolelle. On hyvä keskittyä vaikuttamaan siihen mihin aidosti pystyy, jotta elämästä aidosti saisi itsensä näköistä.

Luopumiseen on oltava valmis

Omana itsenään oleminen on suurin lahja, mitä itsellemme ja toisillemme voimme antaa. Pyrkimys itsellemme sopivaan elämään, jossa viihtyy. Luodessaan itselleen jotain täysin päinvastaista on loukussa lukitussa tilassa mistä tahtoo ulos. Vastuu loukun luomisesta ei ole täysin yksilöllä itsellään vaan sen syntymiseen on vaikuttanut koko siihen astinen elämä. Tästä kohdasta käsin on jatkanut elämäänsä, kun vastuu elämästään on siirtynyt itselle.

Mielenkiintoinen kysymys: Mikä on avain tähän lukkoon?

Muilta voi hakea neuvoa peilatakseen omaa olemistaan heidän tuotoksiinsa. Netistä löytää tänä päivänä monenlaista loistavaa ja oivaltavaa sisältöä mielenterveyteen liittyen. Lukiessaan muiden tekstejä/ katsellessaan videoita/ kuunnellessaan podcasteja tajuaa sisällön syntyneen suurella itsetutkiskelulla sekä myötätunnolla itseään kohtaan. On sukellettava tuskaisiin hetkiin monituisen monta kertaa ennen kuin voi todeta tarkastelleensa tiettyä tapahtumaa elämässään riittävän monesta näkökulmasta. On elettävä tilanteita itselleen uudelleen lävitse eri näkökulmista. Tälle polulle tietoinen astuminen antaa mahdollisuuden antaa itselleen ja kaikille muille anteeksi ja päästää irti.

On aika jolloin ei ole valmis tai halukas päästämään irti vanhasta tai sen kokemisesta. Tämä on täysin ok ja luvallista. Vanhan suojasta voi olla turvallista tarkastella mitä eheytyminen pitää sisällään. Kukaan ei voi kertoa milloin on oikea aika luopua tai päästää irti. Jos haluaa pitää ainoan turvana tuntemansa asian turvanaan, pidä vain niin kauan kuin se tuntuu tarpeelliselta. Kukaan ei voi päättää puolestasi.

Elämässä mukana olevien ihmisten olisi suotavaa hyväksyä tämä. Helppoa ei varmasti ei ole kulkea rinnalla toisen kokiessa tuskaa, johon ei voi kovinkaan paljoa vaikuttaa. Itse voi päättää luopua tuskastaan. Jokaiselle kokijalleen tämä on todellista. Tarina koostuu eri tapahtumista, niistä jokainen on silti yhtä todellinen.

Joskus saattaa olla sivustaseuraajana tilanteessa, jossa "kilpaillaan" vastavuoroisesti siitä kenellä on ollut tuskaisin ja vaikein elämä. Näissä hetkissä läsnäolevat ihmiset ovat juuttuneet omaan todellisuuteensa todella tiukasti. Oman tuskakuplan ulkopuolelle voi olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, nähdä. Kesksutelua käyvät itselleen sekä toisilleen turvattomat ihmiset. Kyky selostaa omia kokemuksiaan ulkomuistista siihen liittymättä tunnekokemusta tarinan sisällöstä, ulkoistaa kokemuksen itsestään. Vaihtoehtoisesti kokemuksensa aiheuttamaa tuskaa voi pyrkiä minimoimaan etukäteen vähiten satuttavilla sanoilla.

Turvattomuus on suoja, jonka itselleen loi eristääkseen itsensä muusta maailmasta. Voidakseen kokea tarpeellista kipua oman aikansa. Luopuminen on tehtävä itselleen sopivilla hetkillä pienissä erissä. Toisinaan voi sukeltaa jopa syvemmälle ennen kuin voi sanoa olen valmis. Eristäessään itsensä muusta maailmasta voi löytää itsensä kaltaisia maailmasta eristäytyneitä tuskassaan viihtyviä ihmisiä. 

Turvattomuudesta on tullut turvallista. Elämässä ei ole edes kyennyt näkemään muuta vaihtoehtoa, sillä lapsena luodessaan selviytymiskeinoja itselleen on osannut vain kolme, joita on käyttänyt vaihtelevasti parhaaksi kokemallaan tavalla. Nämä keinot ovat syntyneet ilman turvallisen aikuisen läsnäoloa tilanteissa, joissa ei ole löytynyt mitään muuta keinoa ratkaista meneillään olevaa tapahtumaa.

Pakeminen on helpointa, kun tulee vastaan jotain mitä ei edes pysty ottamaan vastaan. Tilanteiden pakeneminen voi olla myös väkivaltaista käytöstä. Paetessaan ei ratkaise mitään, vaan jättää tilanteet kesken kantamatta vastuuta omasta käytöksestään tai elämästään.  Tuskin näissä tilanteissa on kykyä ymmärtää mitä toiselle osapuolelle valinnoillaan aiheuttaa. Vaikka traumatausta mahdollisesti ohjaisi käytöstä, kyseessä on silti itsensä tekemä valinta. Hylkäämällä toisen voi tehdä suurta vahinkoa kyseessä olevalle ihmisuhteelle. 

Välttely kiteytyy olennaisesti myös pakememiseen. Nämä kaksi kulkevat käsikkäin vähän samaan tapaan kuin vapaus ja vastuu. Välttely ja pakeneminen ovat sairaan ihmisen vapaus ja vastuuttomuus. Paetessaan automaattisesti myös välttelee tilanteita, ihmisiä tai tunteita. Usein keksitään melkein mitä tahansa ettei tarvitsisi kohdata epämiellyttävää asiaa. Tunteiden tukahduttaminen videoita tai tv-sarjaa katselemalla on mahdollisesti yksi keino saada ajatukset muualle epäterveellisesti. 

Kaikenlaisen makean syöminen on vaihtoehto päästä ahdistuksesta eroon. Valkoinen sokeri, vehnä ja suklaa antavat keinotekoisen ilon tunteen ja samalla täyttävät vatsan joskin huonolla tavalla. Einesruokakaan ei kunnolla täytä vaan poistaa hetkeksi nälän tunteen sekä antaa valheellisen mielikuvan vatsan täyttymisestä.

 Hyökkääminen on tulkinta jonkun kritisoinnista. Jopa täysin arkipäiväinen huomautus käytöksen muuttamisesta on tulkittavissa hyökkäykseksi masentuneisessa todellisuudessa. Annettu kritiikki saattaa olla aidosti jopa täysin realistiselta pohjalta annettu. Tällaisessa tilanteessa vaikuttaa huono itsetunto sekä vahvasti vääristynyt epärealistinen käsitys itsestään ja kyvyistään. Masentuneisessa todellisuudessa nämä ovat arkipäivää sekä todentuntuisia käsityksiä itsestään.

Mikään ei mene eteenpäin. ja on vaan jumissa niin monen kanssa. Toistaa vanhan mallin kaltaisia rutiineja, joiden myötä on kiinni vanhassa mallissaan. On saapunut ikään kuin välitilaan elämässä. Kohtaan jossa tulisi valita vanhan sekä uuden väliltä. Uuden keinoja osaa jo satunnaisesti käyttää niissä tilanteissa kun tarvitsee. Menneen saavutuksiin katsominen ei enää riitä. Tilalle on tultava uusia eteenpäin vieviä tietoisia valintoja. 

Jokainen valitsee oman ajankohtansa luopua kaikesta masennuksensa tuomasta painolastista. Vaikka et lukiessasi siihen uskoisikaan, se on mahdollista. Sairastuminen on ollut pitkän harjoituksen (ja itsensä ulkopuolisten vaikutteiden) tulosta, joten siksi on myös toipuminenkin. On saatava rauhassa tilaa ja aikaa olla sekä tarkastella itseään suhteessa itseensä sekä muuhun maailmaan ennen kuin voi olla valmis liittymään takaisin yhteisöön ja muihin ihmisiin.

Ihmisessä itsessään on voima ja kyky mitä eheytymiseen tarvitaan. Jokainen tietää oman aikansa koittavan itselleen oikealla ja sopivalla hetkellä. Ei yhtään aiemmin tai yhtään myöhemmin.

Löydä askel kerrallaan takaisin elämään jälleen, kun hetki on oikea.

Tervetuloa yhteyteen itsesi kanssa💖

Kuolemalla hetki ikuisuudessa osa 3

Jos et ole jo lukenut osa 1 ja osa 2.

Kaikki lähti kuolemasta, sen olemuksen ymmärtämisestä elämän kiertokulussa. Monesti emme anna tälle luonnolliselle osalle elämäämme, sille kuuluvaa arvostusta.  Sanat loppuvat kuoleman äärellä. Se on todellista, pysäyttävää ja lopullista. Illuusiomme ajan jatkuvuudesta kärsii kolauksen kuoleman äärellä. 

Kuolemaa sanotaan Harry Potter -kirjasarjassa Kuoleman varjelukset -kirjassa "vihollisista viimeisimmäksi." Onko kuolema vihollinen? Entä, jos se onkin tähän hetkeen ravisteleva ystävä? 

Suomalaisessa nykyisyydessä suhde kuolemaan on etäinen. Aivan kuin se olisi osanen elämästä irrotettuna. Juuri tämän vuoksi kuoleman kohtaaminen onkin haasteellista. Emme  osaa olla läsnä menehtyneen omaiselle. Surua ei välttämättä edes tarvitsisi olla kokemassa omaisen kanssa. Olisi täysin riittävää, jos saisi varmuuden elämän jatkumisesta elävien kanssa oman todellisuuden ollessa täysin jumissa kuoleman äärellä.

Nykyisellään kuolema on näkymätön ja pois korjattu ilmiö. Ei ole ihme, jos se vaikuttaa pelottavalta. Suuri tuntematon, jonka rajallisuuteen havahdumme sen osuessa kohdalle. Kuolema pysäyttää ajan lopullisesti. Yksinkertaisesti jonkun kohdalla aikaa ei enää ollut. Aika jatkuu alati eteenpäin, toisin kuin menehtynyt läheinen, jonka kohdalta sanotaan usein: "liian aikaisin."

Miksi liian aikaisin? 

Jokainen meistä elää täällä juuri yksilöllisesti tarkoitetun aikamme. Emme voi tietää, kuinka kauan tuo hetki kestää.  Jokainen poistuminen täältä tapahtuu juuri oikeaan aikaan, vaikka omaa itsekyyttämme emme osaisikaan näin suhtautua toisen menehtymiseen. Voimme havaita toisemme, itsemme sekä jo poistuneet kaikenlaisissa luonnonilmiöissä ympärillämme. 

Kukaan ei ole kuollut ennen kuin hänet unohdetaan. Toivottavaa olisi vaalia aiemmin eläneitä kunkin omissa muistossa. Valita mistä haluaa itselleen tärkeän poistuneen muistaa. Muistojen laatua ei voi valita. Ihmissuhteissa on vähintään kaksi osapuolta, jotka ovat myötävaikuttamassa olemassaolollaan muistojen syntymään. Silti kukin kohdallaan voi valita vaalia ihmistä itselleen sopivalla tavalla. Jopa niistä ikävistä elämisen myötä syntyneistä tapahtumista voi muovautua kauniita ikimuistoisia hetkiä, jotka on kokenut tietyn ihmisen myötävaikutuksesta. 

Aika ei edelleenkään paranna haavoja, vaan aktiivinen muutos itsessään. On osattava kohdata kuolema itsensä tasolla, jotta voi nähdä ilmiön elämää ylläpitävän vaikutuksen yksityiskohtaisesti ympärillään. Joskus on mentävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Lähimpänä omaa elämäänsä kuoleman vaikutus on pysäyttävintä.

Kuolema on elämän luonnollista kiertoa. Joka päivä aurinko väistyy kuun tieltä tai valo pimeän. Käsityksemme ajasta perustuu tähän vaihteluun. Toisin voisi sanoiksi pukea: auringon kuoleman myötä kuu nousee. Ikuisuuden iätön tanssi jatkuu yön ja päivän vaihtelussa tai vuorokauden ja vuodenaikojen.

Aurinko ja kuu: nämä kaksi muistuttavat Feenikslintua ajattomassa kehässään synny, elä kuole. Päivä ja yö toistavat aikakäsityksemme peruspilaria. Kunnes saapuu kierron hetki jolloin tärkeä ihminen ei enää olekaan jakamassa elämän kulkua, jota tallustelemme eksyksissä ollessamme perillä yksilöllisessä kohdassa elämässämme. 

Kuolema tuokin negatiivisiksi miellettyjä tunteita hyvinkin intensiivisesti esille. Elämän rajallisuus pysäyttää niille sijoilleen täysin. Pelilauta pyyhitään tyhjäksi, eikä revanssiin ole mahdollisuutta. Vaikka kuolema olisikin ollut odotettavissa, hetki jolloin sydän pysähtyy lopullisesti on aina yllätys. Äärellä  kuoleman sanat loppuvat, siihen päättyi kokonainen ihmiselämä. 

Ei ole enää mahdollisuutta luoda niitä uusia tulevia muistoja, joiden myötä jatkumo on todellinen ihmisen elämässä. Sukupolvet toistensa jälkeen kulkevat muistoissa 

Elämään olennaisesti kuuluu muutos olkoon se sitten yksilön kannalta hyvä tai huono. Muutos ei kysele: miltä sinusta tuntuu? Se vain tapahtuu. Emme voi laajemmassa mittakaavassa painaa jarrua. Omassa elämässään voi kyllä jäädä paikalleen, pysähtyneiseksi elämänmuodoksi, jonka todellisuuskin on sellainen.

Kuulostaa raadolliselta ajatella näin. Yhtäaikaa täysin todenmukainen näkemys elämän luonteesta. Yksilön näkökulmasta ajateltuna koko maailma pysähtyy kuolemaan. Toinen ei ole enää mukana jakamassa elämänmatkaa, jolla tallustelemme täällä eksyksissä ja perillä yhtäaikaa.

Miltä merkityksettömyys tuntuu?

Silloin, kun sanat ja teot ovat eri asioita, alkaa erillisyyden lume ottaa valtaa ihmisyyden olemuksessa. Ihmisiä ei vain enää voi kohdata, sillä ei ole merkityksellinen tekojensa kautta.

"Hän valehtelee kuitenkin tai puhuu lämpimikseen." Voi olla ensimmäinen ajatus, mitä tällaisesta henkilöstä tulee mieleen. Ei ole mikään ihme, ettei halua elämäänsä ihmistä, jonka sanoilla eikä tekemisillä ei ole merkitystä. Lupaukset ovat tyhjiä kuoria soimassa kaikuvassa tyhjiössä. Ytimessä on särkynyt todellisuus, josta kukaan ei enää ota selvää.

Entä sitten tämä yksilö, jonka jättäminen elämästä on toisaalta looginen valinta? Tunnemaailmasta käsin ajateltuna kyseessä voi olla voimien loppuminen. Hänet hylätään. Herää kysymys: "Mistä kaikesta tämä johtuu?"

Kaikelle elämässä on useampi näkökulma ja mahdollisuus, kunhan rohkaistuu vain olemaan tarpeeksi avoin mahdollisuuksille kieltämättä niiden olemassaoloa. Saattaa vaatia hiukan kärsivällisyyttä saadakseen muodostettua ratkaisuja: mitä tehdä?

On selkeää, että tämän kaltainen henkilö ottaa enemmän kuin antaa ihmissuhteessa. Kuluttaa siis toisen elämänvoimaa. Vaikuttaa arkeen niin perustavanlaatuisella tasolla, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hylätä hänet. 

Entä jos tarkastelisimmekin tätä toisesta näkökulmasta?

Hylätessään toisen ihmisen sanoo: "Rakastan sinua, enempään en pysty. Voisitko itse ottaa ohjat käsiisi?" Voi kulkea vierellä, mutta kukaan ei voi pelastaa toista, vaikka monesti elämän varrella on saattanut niin toivoakin. Saattaa olla kipeääkin päästää irti ja antaa toisen mennä. Samalla niin tärkeää oman itsensä kannalta. 

Kaipuu toisen luokse voi olla valtava samalla, vaikka tietää, ettei tämän henkilön seura ole hyväksi itselleen suurissa määrin. Ilostuu, kun kuulee hänen voivan hyvin tai tietää mitä hänen arkipäiväiseen todellisuuteensa kuuluu. Innostuu kun näkee toisen kasvot, vaikka vain valokuvasta.

Miten käy sanojen, jos niitä toistaa? Entä jos tunne on vain niin suuri tai intensiivinen ja sanat ovat siinä tilanteessa ainut keino ilmaista itseään? Menettääkö sanoma merkityksensä liiallisen toiston kautta?

Elämässä kaikki alkaa ja loppuu luonnollisesssa syklissään. Tätä ei voi pakottaa. Jonkin on loputtava, jotta jokin uusi voi alkaa. Alkuja ja loppuja, elämää ja kuolemaa. Illuusioiden molemmat kääntöpuolet toisin sanoitettuina. Ikuisuuden sylki on juuri viimeisimmässä henkäyksessä, jonka mitä luonnolllisimmin äsken hengitit. 

Toisen luokse haluaa silti, vaikka se ei tekisikään itselle hyvää. Tässä toisessa ihmisessä on niin monta upeaa puolta, joiden olemassaolo tekee hänestä juuri hänet. Todellisuuksien eri kohtaisuus ajaa heidät kauemmas. Luopumiseen liittyy surua, kun muutos on läsnä.

Toisella ei ole välttämättä kykyä ottaa vastaan, mitä toisella voisi olla annettavana. Näkymättömään tulee särö yhteisessä kommunikaatiossa. Ihmiskäsityksen vastakohtaisuus voi ajaa kahta ihmistä kauemmaksi kauemmas toisistaan. Jos ei löydy yhteistä tahtoa keskustella hiertävistä, asioista merkityksettömyys vain syvenee. Kummallakaan osapuolella ei ole ihmissuhteen kannalta enää merkitystä toisilleen.

He hiipuvat toisistaan kauemmaksi kaikessa hiljaisuudessa. Sydämen sykkeet loittonevat toisistaan. Ei enää ole yhteisiä hetkiä joskus niin tärkeän ihmisen kanssa. Elo muuttuu hiukan toisenlaiseksi toisien kohdattujen jättäessä tyhjiön olemisensa puuttumisella. 

Karkea tulkinnan mukaan kaikki ihmiset, joista ei ole hyötyä yhteiskunnalle tai maailmalle voisi tappaa. Tällä maapalllo säästyisi, kai? Toisen taas vaaliessa kaikkea elollista säilytettävän arvoisena sekä pitäen vahvasti kiinni nykyisellään tuntemistamme ihmisoikeuksista. Näiden näkemyksien vastakkaisuus on niin radikaali, että on hankalaa löytää yhteistä maaperää keskustelulle.

Ajaako toinen toista luotaan tarkoituksella? Jonkin haavan on suojeltava hänen olemassaoloaan, jonka todellisuudessa ei pysty vastaanottamaan. Jotain niin kipeää aktivoituu, että sen on suojattava välittämiseltä. Kipeästä on vuosien myötä muodostunut turvallinen pesä olla itsenäinen ja irrallinen muusta maailmasta.

Äärimmäiseen itsenäisyyteen taipuvainen työntää luotaan. Karkeudelle löytyy monia uusia puheenaiheita voideltuina lahjapaketteihin silkkihansikkain. Keskustelun alkaessa paketit räjähtävätkin silmien edessä kuvottavuudellaan järkyttäen. Monta monituista yhteistä vastaavanlaista hetkeä. Kohtaamattomuus loistaa näissä tuokioissa. Kumpikaan keskustelijoista ei saa tarvitsemaansa. Toinen työntää kauemmas ja toinen koittaa silti lähemmäs. Soutaminen sekä huopaaminen elämässä on vain ajan tuhlaamista. 

Kuinka paljon rakkaudettomuutta on heissä molemmissa? 

 

Miltä kummastakin tuntuu näiden keskustelujen jälkeen?  

 

Kuinka paljon rakkaudettomuutta voi olla yhdessä ihmisessä?

 

Merkityksettömyys vain syvenee kohtaamattomuuden myötä. Sanoin ei vain enää tavoita toista. On ymmärettävä kuitenkin ihmissuhteen pohjautuvan vapaaehtoiseen valintaan viettää aikaa toisen kanssa. Siinä tiivistyykin juuri valtavan ironinen näkökulma: kumpikin valitsee ajanvieton toisen kanssa, silti ei vain enää itsensä osaamin keinoin tavoita toista, vaikka kuinka tahtoisi.  

Merkityksettömyydessä ei koe olevansa mitään. Tyhjä kuori, jonka läpi voisi kävellä. Ikkunan taakse äänettömäksi vangiksi jäänyt huutaa ja kukaan ei kuule. Muut vain jatkavat omaa arkipäiväänsä kulkemalla ohitse. On täysin yksin ilman auttajaa. Epätoivoa, josta vimmaisella voimalla koittaa puskea jälleen pinnalle voidakseen kerrankin nauraa jonkun toisen kanssa hyvälle vitsille. 

Merkityksettömyydessä kuihtuu hetki kerrallaan olemattomaksi. Pieneksi näkymättömäksi möykyksi, jonka ääni on kauan sitten kadonnut. Haalistunut maali seinällä jatkaa kulumistaan auringonvalossa, mutta äänettömät avunhuudot eivät koskaan lakkaa.

Yhteydessä vai yhteydettömyydessä itseensä?

Toisinaan on ajanjaksoja, jolloin yhteys itseensä on katki. Aivan kuin suorittaisi elämäänsä eteenpäin. Tekemisestä katoaa mielekkyys samoin tavoin kuin masennuksessa. Kyse ei välttämättä ole masennuksesta vaan valheellisesta turvasta johon tuudittautuu. On helpompi elää vanhasta käsin kuin uudesta, mitä on luomassa ympärilleen. Juuri siksi elämä näyttäytyykin ajoitain haasteellisten lasien läpi. 

Mikään ei mene eteenpäin ja on vaan jumissa niin monen kanssa. Toistaa vanhan mallin kaltaisia rutiineja, joiden myötä on kiinni vanhassa mallissaan. On saapunut ikään kuin välitilaan elämässä. Kohtaan jossa tulisi valita vanhan sekä uuden väliltä. Uuden keinoja osaa jo satunnaisesti käyttää niissä tilanteissa kun tarvitsee. Menneen saavutuksiin katsominen ei enää riitä. Tilalle on tultava uusia eteenpäin vieviä tietoisia valintoja. 

Opetellessaan uusia asioita yksi väistämätön osa-alue ovat tunteet. Kehomielen yhteyteen palauttavat hetkelliset reaktiot erilaisilla voimakkuuksilla sekä intensiteetillä. Toiset tunteet ovat voimakkaampia kuin toiset. Joskus tunnereaktio voi tulla kaukaa menneestä, toisinaan taas tuntee nykyhetkeen liittyvää tunnekokemusta. Tämä näkökulma tuokin tunteisiin aivan uudenlaisen ulottuvuuden, josta lisää jossain toisessa tekstissä.

Tunteemme ovat fyysisiä reaktiota kehossa. Ne ovat hyvin äkillisiä ja ohimeneviä, vaikka saattavat kuluvassa hetkessä tuntua todellakin haasteellisilta. Tämä toi oivalluksen kehomielen yhteydestä aivan uudelle tasolle. Valtavan helpottavaa tajuta, mitä onkaan tullut paettua toimimattomilla malleilla: tunteita sekä niiden tuntemista. Tunteiden ymmärtäminen ja tunteminen vapauttaa energiaa. Sitä kautta muuttaa koko olemusta toisenlaiseksi kuin aiemmin. Varsinkin, jos taustalla on paljon haasteellisia tunteita, joista on päästänyt irti niiden tuntemisen myötä.

Opetellessaan olemaan tarkkailijana omassa mielessään pääsee olemaan ikään kuin kolmas osapuoli ottamatta millään tavalla kantaa asioihin, mitä tapahtuu. Tämä antaa mahdollisuuden tutkailla rauhassa tunteita. Voi vain istua tietyn tunteen kanssa yrittämättä edes ratkaista sitä. Tunteiden kohdalla niiden ratkaisu ole mitenkään hedellimällistä siinä vaiheessa kun tunnereaktio on valloillaan. Monesti pelko vain lisääntyy tuntiessaan toista tunnetta samanaikaisesti. 

Tunteen ratkaiseminen kertoo tietoisen mielen hädästä, tarpeesta saada tuntematon asia sukkelaan pois päiväjärjestyksestä. 

Tietoinen mielemme on nopeaan tyydytykseen taipuvainen. Sen olisi tarpeena saada ratkaisu mahdollisimman äkkiä voidakseen toistaa samaa ajatusrataa, mitä aiemminkin. Varsinkin tunteiden ollessa voimakkaita tietoinen mieli haluaa saada sukkelan tyydytyksen itselleen soveltuvalla huonolla ratkaisumallilla. Kaikkia näitä asioita tekee sijaistoimintoina, ettei tunteitaan joutuisi kohtaamaan. Huonot ja toimimattomat mallit sekä riippuvuudet ovat mielen oma suoja, joka jossain vaiheessa kääntyy itseään vastaan

Kun ymmärtää miten ja missä tilanteissa, nämä samat toimimattomat kaavat toistuvat, voi alkaa havainnoida, mitä niissä hetkissä tapahtuu. Tämä vaihe vaatii aktiivista itsensä sekä ajatustensa tarkkailua eli tarkkailijan roolissa olemista oman mielensä suhteen. Siellä saattaa olla äänessä muutenkin monta eri osaa itsestään, jotka voivat olla toisistaan irrallisia. Voi olla vaikeaa aluksi erottaa mikä osa itsessään on äänessä.

Mikään ei mene eteenpäin. ja on vaan jumissa niin monen kanssa. Toistaa vanhan mallin kaltaisia rutiineja, joiden myötä on kiinni vanhassa mallissaan. On saapunut ikään kuin välitilaan elämässä. Kohtaan jossa tulisi valita vanhan sekä uuden väliltä. Uuden keinoja osaa jo satunnaisesti käyttää niissä tilanteissa kun tarvitsee. Menneen saavutuksiin katsominen ei enää riitä. Tilalle on tultava uusia eteenpäin vieviä tietoisia valintoja. 

Yhteyden kokemus on varmuutta omasta paikastaan. Kuuluvuvuudestaan muiden olevaisten joukkoon. Tieto, että on olemassa yhteisö, jonka jäsen on. Ja yhteisöönsä voi vaikuttaa omalla toiminnallaan. Olla osallisena yhteisössään tapahtuviin asioihin.

Yhteydettömyydessä kokee olevansa yksin ilman muita ihmisiä. Kokemus voi olla jopa fyysistä kipua puutteen vuoksi. Elämästä puuttuu jotain itselle olennaista. Ikään kuin olisi eristettynä näkymättömän verhon taakse muusta maailmasta tarkkailemaan mitä siellä tapahtuu. Näkymättömissä ja kuulumattomissa kenellekään muulle kaltaiselleen. Mielensä sisään linnoitauttuessa maailma voi näyttäytyä syvässä yhteydettömyydessä. 

Seikkaillessa, näiden kahden yhteyden, ja yhteydettömyyden tunnelmissa, putoaa aallonpohjalle jolloin tyrskyt pyyhkäisevät päältä toisinaan jopa aika armottomasti. Tuulen nopeudesta ja suunnasta riippuen. Löytyy myös hetkiä jolloin seilaa pienellä kaarna laivallaan seisoen tukevasti kahdella jalallaan sen kannella. 

Yhteydettömyydestä on mahdollista päästä yhteyteen itsensä ja maailman kanssa. Ollessaan yhdteydettömyydessä maailma on rikki. Hänelle, joka ei usko itseensä: kaikki tarvittava on jo sinussa. Oikeaan aikaan huomaa olevansa jo pitkällä aiempaan suhteutettuna.