Omistammeko toisemme?

”On kaikki sulle vain omaisuutta. Valtaat nimiis kaiken minkä näät. Jokaisella olennolla elämä ja henki on sisällä.” Näin menevät sanat Disney-elokuvassa Pocahontas. Laulu on  nimeltään Tuulen värit. 

Pocahontas laulaa Johnille elokuvan kohtauksessa. Kyseessä on valkoihoinen mies. Hän edustaa oman miljöönsä sekä aikansa länsimaista materiaa ihannoivaa elämäntapaa. Tuo kohta laulusta ilmaisee sen, että myös elollisesta on tullut omaisuutta oman kehityksemme kulkiessa eteenpäin. Elollinen olento on rahalla minun, sinun tai hänen.

 

Samalla logiikalla ihmiset omistavat toisiaan esimerkiksi erimielisyyksiä aiheuttavissa tilanteissa. Nykypäivänä käsitys ihmissuhteista on ajoittain kummallinen. Hyvin usein kuulee valitusta toisesta osapuolesta. Ihmisten kanssa keskustellessa päällimmäiseksi jää mieleen kysymys: ”Miksi nuo kaksi ovat toistensa kanssa? Mikä heidät liimaa yhteen?” Kovinkaan usein ei ole positiivista kerrottavaa. Olennaisesti tähän vaikuttaa yksilön suhde itseensä. Se miten suhtautuu itseensä, heijastuu itsestään ulospäin.

Kunnioittavatko ja arvostavatko ihmiset vilpittömästi toisiaan? Sen kuulee ja näkee pienistä asioista. Sanavalinnat, joita ihmiset käyttävät toisistaan ovat hyvin mielenkiintoisia siihen nähden, että he ovat tekemisissä toistensa kanssa. Käytetyistä sanavalinnoista puuttuu kunnioitus. Miksi valita olla ihmissuhteessa, joka rakentuu vastaavanlaiselle ilmiölle? Ihmiset puhuvat toisistaan kuin siitä banaaninkuoresta, johon tuli liukastuttua viime viikolla. Tuo keltainen kuori on kaiken lisäksi homeessa.

 

Toisin sanoen ihmiset ovat itsensä ja siinä samalla kanssaeläjiensä tiedostamattomia kiusaajia.  Käydään vaihtokauppaa kaikesta, ollaan tunnemarkkinoilla. Entä jos olen tympääntynyt voinko vaihtaa sen lempeyteen? Suhde itseensä on heikoilla kantimilla, jos projisoi ilmiöitä itsensä ulkopuolelle mahdollisesti läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmissuhteisiin.

Ihmissuhteista puhutaan omaisuutena monesti halventavaan sävyyn. Aivan kuin olisi itsestäänselvää sekä luonnollista käyttää sanoja: mun äijä, mun muija tai mun kaveri. Jokaisella meistä on nimi, jolla toivoo tulevansa kutsutuksi. Kyseinen nimi ei välttämättä ole henkilön virallinen nimi, joka lukee passissa sekä henkilöllisyystodistuksessa, vaan yksilön lempinimi tai nimi, joka tuntuu hänen mielestään omalta. Olisi paljon kauniimpaa puhua toisistamme nimillä, kun jokaisella meillä kerta sellainen on olemassa. 

Olisi suotavaa kuulla ihmisten kertovan toisilleen, millä tavalla he ovat merkityksellisiä toistensa elämissä. Omassa lähipiirissä vaikuttavien ihmisten omistaminen on hyvin tyypillistä. Tähän vaikuttaa oman äidinkielemme rakenne. Genetiivi eli omistusmuoto voi olla ihmisistä käytettynä toisia vahingoittavaa sekä loukkaavaa.

Entäpä, jos kuulisi ihmisen sanovan toiselle tämän hetken olleen tärkeä? Olemme toisillemme peilejä, heijastamme toisistamme omaa käyttäytymistämme ja haemme toisiltamme hyväksyntää itsellemme ja elämällemme, sekä sille miten sitä elämme. 

Kaikenlaisissa ihmissuhteissa esineellistämme toisen henkilön. Sanoilla riistämme toisilta eläviltä ja hengittäviltä yksilöiltä saman syntymäoikeuden eli ihmisyyden, mikä meillä jokaisella on teoreettisesti olemassa. Käytännössä tämä harvoin toteutuu, koska käytämme sanojamme harkitsemattomasti puhuessamme toisistamme. Moni jää omistamisen näkymättömyyteen, mahdollisesti pystymättä tuomaan esille olevansa ihminen, niin kuin jokainen meistä ketkä hengitämme samaa ilmaa. Ei ole reilua harjoittaa henkistä väkivaltaa ketään kohtaan.

Haastavan ilmiöstä tekee omaan halveeraavaan kielenkäyttöömme myöntymiseen sellaisenaan kuin se nykyisellään on. On siis yleisesti hyväksyttävää omistaa toinen sanavalinoillansa sosiaalisessa tilanteessa kertoessaan elämästään. Tämä ilmiö vie ihmissuhteelta sen kauneimman hohteen ennen kuin se on kerennyt edes alkaakaan.  

Julkaistu Kaupunkiuutisissa 27.6.2017

Kuolemalla hetki ikuisuudessa osa 1

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Se on välttämätöntä, jotta elämän luonnollinen kehitys ja kiertokulku olisivat tällaisia kuin ne ovat. Kuoleman olemusta pohtiessa löytyy mahdollisuus arvostaa elämän ainutlaatuisuutta juuri kuluvassa hetkessä. Kuolema ravistelee meitä takaisin tähän missä elämme jokapäiväistä arkeamme. 

Itsestäänselvyyksiä ei ole vaan jokaisesta hetkestä voi tulla ainutlaatuinen kokemus aikajanalla, jonka pituutta kukaan meistä ei tiedä. Eikä kuulukaan tietää. Se veisi olennaisen osan yllätyksellisestä elämästämme, jos parasta ennen päiväys olisi koodattu tietoiseen ajatteluumme. 

Elämän paradoksaalisuus kiteytyy hyvin yksinkertaisesti ajatukseen: huonoissa tai pahoissa asioissa on olemassa kolikon toinen puoli: jotain hyvää tai päinvastoin. Tämä selviää toisinaan pienellä viiveellä ja toisinaan välittömästi. Kaikki saamme osaksi sen, mikä on omalla kohdalla tarkoituksenmukaista. 

Kuolema on kaunis opettaja niin monessa asiassa ja läsnä kaikkialla missä elämme, jatkuvasti. Paikoissa, joista emme tiedä kuolee joka päivä ihmisiä. Riippuen maantieteellisestä sijainnista luonto herää tiettyyn itselleen sopivaan aikaan. Olemme oppineet nimittämään tätä jokavuotista ilmiötä vuodenajoiksi.

Tehdessään uudelle tilaa, kuolema, ottaa pois jotain itselle tärkeää tai rakasta. Usein kuolemaan liittyvän suruprosessin aikana on poistunut joku itselle tärkeä henkilö. Myös lemmikit ovat perheenjäseniä. Suru iskeekin juuri siihen kohtaan itsessä joka on nähnyt ja kokenut tämän ihmisen merkityksellisyyden vaikuttamassa omaan elämäänsä monin eri tavoin. 

Yksinkertaista ja käytännöllistä kuolemaa on käsitellä ihmistä lähellä olevan esimerkin kautta kuten edellisessä kappaleessa. Ilmiönä se on kuitenkin läsnä kaikkialla, jotta elämä itsessään on mahdollista. Monissa viisaiden kauan sitten eläneiden kirjoittamissa tai heidän toimestaan kirjoitetuissa teksteissä mainitaan, mitä moninaisimmin keinoin tämä herkän tasapainon ylläpitäminen. On aikoinaan viitattu tähän elämää ylläpitävään herkkään tasapainoon elämästä ja kuolemasta.

Elämän paradoksaalisuus on välillä haasteellista käsittää, sillä kolikon toisella puolella olevat asiat saapuvat olemassa oleviksi ja läsnäoleviksi kukin omalla painollaan juuri oikea-aikaisesti. Tähän ei ole olemassa mitään tarkka määritelmää missä ja milloin jokin tietty asia ilmenee elämänpiiriin.

Pyrkimys välittää viisautta ihmisenä olemisesta tarkoituksena sama päämäärä, mitä nykyään olemassa olevissa ilmiöissä on havaittavissa: ihmisenä olemista toiselle ihmiselle. Ihmisyyden ymmärrykseen ja arvostamiseen lähtökohtana on kyky kunnioittaa toista kanssakulkijaansa.

Historian havinaan hävinneet nimet ja tekstit ovat omana aikanaan olleet hengittäviä, tuntevia sekä ajattelevia todellisia ihmisiä. Jälkensä jättämisen myötä he ovat ottaneet oman paikkansa tässä ikuisuuden ketjussa jota toisilla sanoilla kutsutaan elämäksi. Sukupolvien myötä muodostamme omanlaisemme aikajanan vaikutuksellamme elämään ja sen olevaisuuteen. Energiaan, joka sykkii ihmisessäkin sisällä, on aika jossain vaiheessa vapautua olemisen ikuiseen virtaan voidakseen mahdollisesti saada toisen kukoistuksen muodon.