”On kaikki sulle vain omaisuutta. Valtaat nimiis kaiken minkä näät. Jokaisella olennolla elämä ja henki on sisällä.” Näin menevät sanat Disney-elokuvassa Pocahontas. Laulu on nimeltään Tuulen värit.
Pocahontas laulaa Johnille elokuvan kohtauksessa. Kyseessä on valkoihoinen mies. Hän edustaa oman miljöönsä sekä aikansa länsimaista materiaa ihannoivaa elämäntapaa. Tuo kohta laulusta ilmaisee sen, että myös elollisesta on tullut omaisuutta oman kehityksemme kulkiessa eteenpäin. Elollinen olento on rahalla minun, sinun tai hänen.
Samalla logiikalla ihmiset omistavat toisiaan esimerkiksi erimielisyyksiä aiheuttavissa tilanteissa. Nykypäivänä käsitys ihmissuhteista on ajoittain kummallinen. Hyvin usein kuulee valitusta toisesta osapuolesta. Ihmisten kanssa keskustellessa päällimmäiseksi jää mieleen kysymys: ”Miksi nuo kaksi ovat toistensa kanssa? Mikä heidät liimaa yhteen?” Kovinkaan usein ei ole positiivista kerrottavaa. Olennaisesti tähän vaikuttaa yksilön suhde itseensä. Se miten suhtautuu itseensä, heijastuu itsestään ulospäin.
Kunnioittavatko ja arvostavatko ihmiset vilpittömästi toisiaan? Sen kuulee ja näkee pienistä asioista. Sanavalinnat, joita ihmiset käyttävät toisistaan ovat hyvin mielenkiintoisia siihen nähden, että he ovat tekemisissä toistensa kanssa. Käytetyistä sanavalinnoista puuttuu kunnioitus. Miksi valita olla ihmissuhteessa, joka rakentuu vastaavanlaiselle ilmiölle? Ihmiset puhuvat toisistaan kuin siitä banaaninkuoresta, johon tuli liukastuttua viime viikolla. Tuo keltainen kuori on kaiken lisäksi homeessa.
Toisin sanoen ihmiset ovat itsensä ja siinä samalla kanssaeläjiensä tiedostamattomia kiusaajia. Käydään vaihtokauppaa kaikesta, ollaan tunnemarkkinoilla. Entä jos olen tympääntynyt voinko vaihtaa sen lempeyteen? Suhde itseensä on heikoilla kantimilla, jos projisoi ilmiöitä itsensä ulkopuolelle mahdollisesti läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmissuhteisiin.
Ihmissuhteista puhutaan omaisuutena monesti halventavaan sävyyn. Aivan kuin olisi itsestäänselvää sekä luonnollista käyttää sanoja: mun äijä, mun muija tai mun kaveri. Jokaisella meistä on nimi, jolla toivoo tulevansa kutsutuksi. Kyseinen nimi ei välttämättä ole henkilön virallinen nimi, joka lukee passissa sekä henkilöllisyystodistuksessa, vaan yksilön lempinimi tai nimi, joka tuntuu hänen mielestään omalta. Olisi paljon kauniimpaa puhua toisistamme nimillä, kun jokaisella meillä kerta sellainen on olemassa.
Olisi suotavaa kuulla ihmisten kertovan toisilleen, millä tavalla he ovat merkityksellisiä toistensa elämissä. Omassa lähipiirissä vaikuttavien ihmisten omistaminen on hyvin tyypillistä. Tähän vaikuttaa oman äidinkielemme rakenne. Genetiivi eli omistusmuoto voi olla ihmisistä käytettynä toisia vahingoittavaa sekä loukkaavaa.
Entäpä, jos kuulisi ihmisen sanovan toiselle tämän hetken olleen tärkeä? Olemme toisillemme peilejä, heijastamme toisistamme omaa käyttäytymistämme ja haemme toisiltamme hyväksyntää itsellemme ja elämällemme, sekä sille miten sitä elämme.
Kaikenlaisissa ihmissuhteissa esineellistämme toisen henkilön. Sanoilla riistämme toisilta eläviltä ja hengittäviltä yksilöiltä saman syntymäoikeuden eli ihmisyyden, mikä meillä jokaisella on teoreettisesti olemassa. Käytännössä tämä harvoin toteutuu, koska käytämme sanojamme harkitsemattomasti puhuessamme toisistamme. Moni jää omistamisen näkymättömyyteen, mahdollisesti pystymättä tuomaan esille olevansa ihminen, niin kuin jokainen meistä ketkä hengitämme samaa ilmaa. Ei ole reilua harjoittaa henkistä väkivaltaa ketään kohtaan.
Haastavan ilmiöstä tekee omaan halveeraavaan kielenkäyttöömme myöntymiseen sellaisenaan kuin se nykyisellään on. On siis yleisesti hyväksyttävää omistaa toinen sanavalinoillansa sosiaalisessa tilanteessa kertoessaan elämästään. Tämä ilmiö vie ihmissuhteelta sen kauneimman hohteen ennen kuin se on kerennyt edes alkaakaan.
Julkaistu Kaupunkiuutisissa 27.6.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa, jos koet tekstini kommentoinnin arvoiseksi<3