Oli aika jolloin suorittaminen määritti arvon - Onko vieläkin näin?

Ihmisyys on jotain monitahoisempaa ja kauniimpaa kuin yhteiskuntakelpoiset suorituksemme. Nämä suoritteet nojaavat monesti käsitykseen, kuinka paljon ja mistä lähteistä kullekin tulee rahaa pankkitilille. Hyvinvointimme kasvaessa rahan määrästä on tullut ihmisarvomme mittari. Raha ja useimmiten sen puute määrää aivan kaiken mitä, miten ja miksi toimimme kuten toimimme.

On kurjaa ajatella toisen ihmisen elämän olevan rahallisesti paljon arvokkaampaa kuin toisen. Ikään kuin säännöllinen rahan saldo sekä samaan pakettiin liitetty mahdollisimman itsenäinen toimintakyky olisivat yhteiskuntakelpoisen ihmisen mittareita, joiden mukaan valtiotamme pyöritetään.

Heti, kun näistä poiketaan jollain tasolla pidempiaikaisesti, ollaan jo hakoteillä. Ihmisyyden arvossa huomaa sen kuinka vähäinen se loppujen lopuksi on. Sosiaali- ja terveyspalvelumme ovat romahtamisen partaalla. Varhaiskasvatukseen ei löydy työntekijöitä. Siltikään ei voida toteuttaa yhtä pientä pyyntöä, jota on jouduttu huutamaan jo useampi vuosikymmen. Näillä edellä mainituilla aloilla kaivattaisiin palkan vastaavan työn vaativuutta.

Elämän hauraus ja rajallisuus näyttää, että kuka tahansa voi sairastua tai joutua työttömäksi. Korona on viimeistään näyttänyt viimeisen parin vuoden aikana elämän yllätyksellisen luonteen niin hyvässä kuin pahassa. Seuraukset ovat olleet erilaisia varsinkin riippuen, millä alalla työskentelet.

Itsenäinen toimintakyky ilman minkäänlaisia muutoksia, vaikuttaa toisinaan olevan yhteiskuntamme taholta luotu ihanne. Aivan kuin ei olisi lupaa sairastua tai tulla vanhemmaksi. Työelämästäkin väläytellään kuinka tietyn ikäiset ihmiset eivät ole haluttua työpanosta potentiaalisen vanhemmuuden riskin vuoksi. Vanhemmuus on työnantajalle työsuhteen muodosta riippuen pitkäaikainen kuluerä.  

Vaihtoehtoisesti ikääntyminen on toinen asia, mitä työelämässä ei pystytä hyväksymään. 15-vuotiaana kouluttamattomana tulisi olla 65 vuoden työkokemus kuitenkaan vanhentumatta samalla. Aikas epäinhimillistä eikö?

Turvautuessaan yhteiskunnan tai kolmannen sektorin taholta tarjottaviin tukipalveluihin, päätyy parperin pyörittämisen viidakkoon. Ihmisen oma kokemus sen hetkisestä elämäntilanteesta ei ole uskottava ilman jonkun toisen allekirjoitusta. Pitkässä juoksussa tämä on todella kuluttavaa täyttäessään hakemuksia vuosi toisensa perään. 

Ihminen itsessään olikin jotain paperilla todistettavaa. Karu ajatus ihmisyytemme arvokkuudesta yhteiskunnassa. Tämä sama jatkuu, mitä erilaisimmissa elämänvaihessa. Milloin paperista alkoi tulla näin tärkeä ihmisen mittari?

Mielenkiintoista samaan aikaan on, että näiden palveluiden on oltava olemassa jotta yhteiskuntamme toimisi. Kolmannen sektorin palvelut täydentävät julkisen sektorin tuottamia palveluja. Olemme pienten yhdistysten luvattu maa. Se on jo ollut jo pidemmän aikaa tiedossa.

Voi vain kuvitella samalla kuinka monessa rekisterissä henkilötietoja pidetään. Sekä kuinka moni näistä rekistereistä on jollain tasolla samankaltaisia esimerkiksi kaikki kauppojen erilaiset etukorttijärjestelmät. Voimme nykyään allekirjoittaa sopimuksia erilaisilla numeroyhdistelmillä tai maksaa ostoksemme kellolla. Todella hämmentäviä ajatuksia molemmat. Kuinka paljon tämä vääristää käsitystämme rahan arvosta? Miten tämä vaikuttaa ostokäyttäytymiseemme, kun raha onkin kellossa tai puhelimessa numeroina eikä seteleinä ja kolikkoina kädessä?

Kumpikin näistä kysymyksistä on sellaisia, joihin vastaukset ovat hyvin yksilöllisiä. Jokaisella meillä on yksilöllinen todellisuus jonka myötä elämme täällä. Yhtä kaiken kattavaa vastausta kumpaakaan noista emme tule saamaan.

Selkeää on, että meidät tavalliset kansalaiset on saatava jonkinlaisiin tilastoihin ja mittareihin, jotta minkäänlaiset toiminnot ovat mahdollisia niin isossa mittakaavassa kuin valtion politiikka sekä sen toiminta. Medialla on myös olennainen rooli, miten asioista viestitään ulospäin. Uutiset tai minkäänlaiset artikkelit antavat loppujen todella kapean kuvan, mistä ovatkaan kertomassa.

Todellisuus näiden otsikoiden takana on usein paljon monitahoisempi kuin mitä tämä lyhyt valikoitu pätkä todellisuutta antaa ymmärtää. On hyvä myös muistaa, ettei ole aidosti olemassa puolueetonta tiedon välittämistä. Niin kauan kun kyse on ihmisen laatimasta median sisällöstä: olkoon kyseessä sitten toimittajan tuottamasta tai yksittäisestä sosiaalisen median käyttäjästä. 

Vähintään on olemassa yhteisesti sovittujen metodien mukaan tuotettua materiaalia, jota meistä kukin voi hyödyntää. Kutsutaan tätä tieteelliseksi menetelmäksi. Tarpeeksi monen koulutetun ihmisen näkemyksen mukaan jokin tietty asia on näin. Ja me muut uskomme sen, sillä onhan se tieteelliselle mentelmälle altistettu tarpeeksi moneen kertaan. 

Tieteelliselle menetelmän hyödyntämiseksi tutkimme ympäröivää maailmaa, mitä epäeettisimmin menetelmin. Eläinkokeet on jo laajasti tuomittuja sekä niiden vaikutukset kokeissa käytettyihin eläimiin. Silti toimimme näin. Löytyisikö jo nykyisellään vaihtoehtoja eläinkokeille? Varmasti löytyisi, mutta seuraavana vaakakupissa painaa raha, kuten aina. 

Saako samalla teholla tuotettua vaihtoehtoisen mallin eläinkokeille?

Kuinka kauan vaihtoehtoista mallia olisi tutkittava, jotta se voitaisiin todeta yhtä turvalliseksi kuin eläinkokeet? 

Mikä on se todellisuus, jota tämä kirjoitus ei tavoita? 

Viimeisimpinä: mikä on ihmisyyden arvo? Onko sitä vielä olemassa?

Ihminen, pyhä eläin

Ihminen, omassa ymmärryksessään, pyhä eläin ylivoimainen ja erillinen luonnosta.

Suurempaa valhetta itselleen on vaikeaa syöttää. Olemme luoneet ajan saatossa sairaan roolin lajillemme elämän kiertokulussa. Olemme vallanneet asemamme kaiken yläpuolella 

riistämällä kaikesta, mitä on. Sairaalloinen ahneutemme jatkuvaan kasvuun ei ole mahdollista enää nykyisyytemme valokeilassa. Valonkajo osoittaa juuri niihin meille inhottaviin kohtiin, joiden paljastuminen on ollut jo selvää vuosikymmeniä. 

Alkaako tekojemme myötä nykyisyytemme elämisen viimeiset vuosikymmenet? Entä ne kaikki tulevat sukupolvet, joille olemme luvanneet jättää elettävän huomisen?

Tai vaikkapa vuosikymmenen?

Nykyisyyden vallitsevissa rakenteissa orjuutta ei ole lakkautettu. Se on vain laillista tänä päivänä. Ei tarvitse tuoda ihmisiä maasta toiseen tekemään töitä, vaan parempi idea on rampauttaa heidän elämänsä jo siellä missä he asuvat, joten myös haitat jäävät samaan paikkaan.

“Poissa silmistä tai poissa mielestä” -taktiikka ei toimi ihmiselämän kohdalla. 

Voi olla välinpitämätön sen kaikessa velttoudessa kärsien kaikenlaiset seuraukset. On helppo sulkea silmänsä ja todeta ettei kosketa minua. Mitä? Ihmisten ihmisyys ei kosketa. Jokainen meistä on kaltaisensa. Hengittää samaa ilmaa taivaan alla. Jaamme yhdessä ihmeen kokemuksen erilaisin todellisuuden välähdyksin. Tätä nimitämme elämäksi.

Mitä sanoo äiti lapselleen siinä vaiheessa, kun ainut keino toimeentulon turvaamiseksi on myydä lapsen kautta seksuaalisia palveluita Internetissä? Toisella puolella maailmaa tulee ajateltua tätä absurdina tekona. Entä, jos et enää tietäisi mitään muuta tapaa saada koko yhdeksän henkistä perhettä ruokittua tänä ja seuraavana päivänä?

Ajattelisitko silloin koulua, josta hyöty on mahdollisesti saatavissa vasta vuosikymmenen päästä? Koulukirjat eivät tuo ruokaa pöytään tai sähköä kotiin. Koulukirjoilla ei myöskään maksaa laskuja. On tunnettua, että koulutus sekä naisten aseman kohentaminen erityisesti vähentävät eriarvoisuutta maailmassa.

Mitä on tehtävä, jotta ei tarvitsi miettiä niillä koulukirjoilla laskujen maksamista tai sähköjen mahdollista asentamista taloon? Olisi mielenkiintoista nähdä hetki, kun koulukirja vetelee sähköjohtoja paikalleen jossain syrjäisessä kylässä olevaan kotiin.

 

Tässä tulee kuvioon rikkaiden ja köyhien maiden erot. Todellisuudet ovat niin kaukana toisistaan sekä ne tapahtuvat yhtäaikaa kaikkialla maailmassa. Jokaikisessa paikassa, missä maapallolla on elämää. Miten rikkaan valtion kansalainen voi edes ymmärtää kokematta köyhemmän maan ihmisten olosuhteita? Onko hänellä kiinnostusta vaikuttaa oman elämänsä valinnoilla siihen, mitä tapahtuu jossain muualla kuin hänen oman elämänpiiirinsä sisäpuolella? 

Välillä varisnkin nettikeskusteluja lukiessaan vaipuu epätoivoon ihmiskäsityksen raadollisuudesta. Jos siis uskoisi, mitä siellä lukee. Jakaudumme jo yhtenä kansakuntana oman pelkomme ja pahoinvoinitimme vuoksi kahteen leiriin puolesta ja vastaan. Kylvämme vihan siemenen toisiimme, varsinkin heihin jotka eivät ole samaa mieltä kuin minä vain siksi että mielipiteeni olisi oikeampi kuin jonkun toisen. Näkemykset voivat olla perusteltuja faktoilla ja tieteellisillä argumenteillä. Hyvä niin. Ihmisyyteen on sisäänkirjoitettu tarve kuulua johonkin ryhmään, yhteisöön. Täysin luonnollista hakeutua kaltaistensa samanmielisten luo. 

Seuraavan kysymyksen herättää: mikä on yksilön suhde ryhmään?

Millainen identiteetin käsitys hänellä saa olla ryhmässä? Onko hänellä oma yksilöllinen identiteettinsä vai ryhmän identiteetti?

Luontainen tarpeemme kuulua ryhmään on niin vanha kuin olemme lajina eli ihminen itse. Selviytymisemme on riippuvaista kyvystämme toimia yhteistyössä kaltaistemme kanssa. Tähän samaan periaatteeseen nojaa koko nykyisen kapitalistisen järjestelmän yhteiskuntarakenne demokraattisen päätöksenteon valtiossa.

Ryhmän sisällä on erilaisia ryhmiä. Luonnollista, sillä viisi miljoonaa ihmistä on niin iso joukko, ettei ryhmänä toiminen onnistu näin isossa yksikössä. Joten pienentää pitää.

Millainen suhtautuminen näillä ryhmillä on päättäviin tahoihin? 

Viime vuosina netin keskustelupalstojen pohjalta, jos vetää johtopäätöksiä, ilmapiiri on koventunut huomattavasti. Jopa omalla nimellään voi olla helpostikin piittaamatta ihmisyydestä osoittaakseen oman oikeanmielisyytensä jonkin tietyn asian suhteen. Kuinka paljon onkaan pelossa eläviä ihmisiä?

Jokainen meistä on yksilö, jolla on käsitys omasta itsestään. Kokonainen elämä täynnä kokemuksia, tietotaitoa ja elämää. Yhteytemme toisiin ihmisiin perustuukin juuri näiden kokonaisuuksien eroavaisuuksiin toisistaan sekä niiden hyödyntämiseen niillä osa-alueilla, jotka ovat kullekin vahvuuksia.

Siinä vaiheessa, kun yksilö omaksuu ryhmän identiteetin ja mielipiteen omakseen, ollaan jo hukassa oltu jo kauan sitten. Ei ole enää tilaa yksilön omalle harkinnalle tai mahdollisuudelle muodostaa mielipidettään johonkin tiettyyn aiheeseen liittyen. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän tilaa valtaa ryhmän näkemykset sekä tulkinnat asioista.

Mikä erottaa yksilön oman identiteetin sulautumasta ryhmän identiteettiin?

Oman yhteisönsä sisällä vallitseviin ja suositumpiin näkemyksiin vahva samaistuminen voi saada aikaan aikaan oman identiteettinsä menettämisen kierteen aluilleen. Samaistumalla voimakkaasti edustamansa ryhmänsä edustamiin ajatuksiin voi todellisuudentaju alkaa hämärtyä ja muuttua ryhmän ideologian kaltaiseksi. 

Kysymys on mielenkiintoinen, sillä olemme kaikki yhteydessä toisiimme, silti toisistamme erillisiä vapaita yksilöitä. Kokemuksinemme ja erilaisine elämän tapahtumiemme myötä täällä on yksilöllisesti hengittäviä elollisia kokonaisuuksia, ihmisiä paljon enemmän kuin edes numeerisesti ymmärrämme.

Yksi perustarpeistamme on kuulua johonkin. Syntymässämme olemme liittyneet Suomen kansalaisten joukkoon, vaikkei kukaan meistä ole sitä valinnut. Egon olemassaolo ylläpitää erillisyyden lumetta antaen meille oman yksilöllisyytemme. Suhde omaan itseensä määrittää todella montaa asiaa elämässä. Ihmisarvon ymmärtäminen on olennaista voidakseen ymmärtää itsensä ja muiden yksilöllisyys. Yksilön ja ryhmän välinen suhde on selkeä. Tarpeeksi monta yksilöä muodostaa ryhmän, yksinkertaisimmillaan kolme ihmistä.

Me verkostoidumme nykyään moninaisemmin kuin vaikkapa muutama sata vuotta sitten. Ajassa taaksepäin katsoessa kirjoittelimme toisillemme kirjeitä tai keskustelimme toistemme kanssa. Luimme sanomalehtiä sekä laittelimme sinne ilmoituksia sekä kuulutuksia eri asioista. Kehityksemme kulkiessa mukaan on tullut vaikka mitä tapoja sekä alustoja verkostoitua toisten ihmisten kanssa. Voi olla jopa haaste valita itselleen sopiva keino kaikkien olemassa olevien joukosta.

Pelkästään jo sosiaalisen median alustat ovat sellainen sekalainen viidakko, ettei niistä meinaa ottaa selvää enää. Osa, jotka olivat käytössä joskus aiemmin ovat menettäneet suosionsa nykyään. Tästä esimerkkinä voisi antaa vaikkapa Irc-gallerian, kuvake.net:n tai Skypen. Kaikki nämä olivat käytössä reilu 10 vuotta sitten. Facebook nousi pinnalle samoihin aikoihin.

Nykyään sosiaalinen media on jo itsestäänselvä osa arkea. Sometauko ei ole enää kovinkaan vieras termi. Tulee valtava informaatioähky, jos on jatkuvasti saatavilla älypuhelimen piipatessa. SIksi puhelinta onkin helpompaa pitää äänettömällä tai värinähälytyksellä ison osan päivää. Yksinkertaistaessaan elämää tietyiltä osin tämä toimii vallanmaniosti. Ei välttämättä halua olla saavutettavissa kaikille jotka eri kanavia pitkin voivatkaan ottaa yhteyttä.

Sosiaalisessa mediassa olemassa oleva keskustelukulttuuri luo myös aika ajoin kyllästymistä ja uupumista internetin maailmaan. Asiallista sekä älyllistä keskustelua saa aidosti etsiä toden teolla jopa. Eikä välttämättä silloinkaan löydä. Omaa valintaa on mitä ja millaista seurattavaa sosiaalisessa mediassa kuluttaa. Silti tietynlaiselta sisällöltä on silti vaikea välttyä kuten mainoksilta.

Silti somessa on myös valtavan paljon hyvää. Todellisuutemme käsitys muuttuu väistämättä, verkossa tapahtuva todellisuus on osana arkeamme yhä tiiviimmin. 

Milläkohän tavoin tulevaisuudessa käsitys todellisuudestamme muuttuu?

Kerro sinä, kuka minä olen?

Taidetta kaltereiden takaa mielen spiraaleista sumun keskiöstä, minkä todellisuutta ei ole olemassa. Sielu on viety pois täältä elämästä, jonnekin missä ei uskoisi minkään koskevan itseään. Tähän eskapistiseen illuusioon olisi lohdullista asumaan. 

Tässä tyhjiössä on läsnä joka ikinen sekunti jonka elämästä pystyy muistamaan. Välähdyksiä avarassa tilassa aivan kuin joku näyttäisi elokuvaa paikassa, jota en tunnista. Varmasti voin todeta olevani istumassa, ehkä lattialla tai jollain vakaalla materialla. Kasvojen sade kuvattomassa palapelissä hylätyn talon pimeimmässä nurkassa kuunnellen omia ääniä kaikuna kaltereiden takaa peilejä vasten, mistä tuijotan itseäni takaisin. 

Valokuvia, joista katson silmiäni. Ne huutavat minulle tarinoita menneestä ajasta. Kertomukset ovat henkilöistä, jotka ovat aina olleet siellä. Heille ei ole koskaan tullut annettua heidän ansaitsemaansa arvostusta. Itseään toistavat kysymykset, joihin ei tule koskaan vastausta. Ihmiset ovat liian helposti itsestään selvyyksiä toisilleen. Unohdettu aika valokuvina elämän kuolleista hahmoista.

Ääni palautuu seinistä takaisin nielaisten minut itseensä sekä sävyihin, joiden vivahteesta ei ole epäilystä. Ne kuljettavat mennessään ulottuvuuteen, jonka luominen on kiinni kaikessa olevaisessa, mikä on olemassa tässä hetkessä ennen henkilökohtaisen maailmani loppua.

Kukaan ei ole antanut karttaa kotiin, missä se sitten onkaan. 

Yksittäinen politikointi: onko siinä järkeä?

Maailma ympärillä huutaa kaoottisuuttaan. Muistuttaa mainoksillaan kuinka sinun olisi manipuloiduttava tarvitsemaan juuri sitä tiettyä tuotetta. Uutisten mitä kaameimmat otsikotkaan eivät jätä sinua rauhaan ellet päätä irroittautua niistä. 

Avatessaan ulko-oven muulle maailmalle vastaan tulevat liikkuvat kuvat, räikeät mustavalkoiset otsikot, ikuista tarvettaan kuuluttavat mainokset. Lisätään tähän vielä muiden ihmisten elämät joissa sattuu ja tapahtuu erilaisia asioita eri järjestyksessä. Varsinkin herkkänä ihmisenä tällaisesta jatkuvasta informaatiotulvasta kuormittuu valtavasti jopa päivän aikana.

Jokaisen kohtaamansa ihmisen elämässä on eri ihmiset ja asiat meneillään. Olisi tämän lisäksi hyvä pysyä kiinni vielä omissa jutuissaan olkoon ne sitten: töitä, koulua, omia harrastuksia tai yhdistystoimintaa. Meillä on aikaa rajallisesti, varmasti monikin olisi valmis ottamaan lisää tunteja vuorokausiinsa, jos tämä vain olisi mahdollista. 

Mistähän näitä lisätunteja voisi haalia? Sitä ei kai ole kukaan muukaan keksinyt vielä. Kai niitä voi kuvitella omaavansa ja painaa 100 lasissa kaikkialle. Jostain tämä velka kuitenkin on maksettava. Siitä kertovat kaikki lukuisat uupumiskertomukset netin ihmeellisessä maailmassa. Työelämästä tulevat tarinat ovat lähes poikkeuksetta uupumisesta kertovaa sankaritarinaa kuinka ihmiset ovat löytäneet itsensä, tuntevat rajansa sekä suuntaavat nyt kohti uudenlaista elämää.

Millaisen mielikuvan tämä jättää ihmiselle jolla ei ole kovinkaan paljoa työkokemusta? 

Ei kovinkaan miellyttävää, varsinkin jos esimerkit työelämästä eivät siltikään ole kovinkaan positiivista kuvaa antavia. Alkaa pikemminkin kammoamaan ajatusta itsestään työelämässä, tuossa valtavassa koneistossa, joka nielaisee mennessään ja puristaa märän rätin kuivaksi kuin kesäpäivänä pyykkinarulla kuivuvan pyyhkeen.

Meistä jokaisella eri asiat kuormittavat enemmän kuin toiset. Yhtenä toistuvana esimerkkinä kuormittavista tiloista on mainittu isot ruokailutilat. Ihmiset kokoontuvat yhdessä syömään keskenään ja haluavat tietenkin myös puhua toisilleen. Riippuen päivästä ja sen aiemmasta kuormittavuudesta jaksaako keskittyä kaiken muun hälinän yli siihen mitä joku omassa pöytäseurueessaan sanoo. Joskus on vain helpompaa olla hiljaa sekä täysin keskittymättä meneillään olevaan keskusteluun. Ikään kuin jättäytyä vapaaehtoisesti ulkopuolelle. Voi olla, ettei vaan jaksa keskittyä tai puheenaihe ei vain kiinnosta.

Usein joutuu mahdollisesti jättämään jotain ulkopuolelle sopeutuakseen aikuisten maailmaan. Osoittaakseen oman yleissivistyksensä olevan erinomainen: voidakseen päteä jostain tietystä aiheesta mikä mediassa on ollut esillä. Keskustelut ovat pinnallisia, eivätkä välttämättä kosketa valintoja arjessa ollenkaan. Huimasta yleissivistyksen tasosta huolimatta olemme ihmisiä kaikessa yksinkertaisuudessamme.

Arjen myötä elämässä kuormittaa varmasti moni muukin asia kuin isot ruokailutilat. Monen kohtaamansa ihmisen elämässä on jokin asia mikä voisi olla paremmin tai rahaa voisi enemmän pankkitilillä. On helppo keskittyä niihin asioihin mitkä eivät ole omasta mielestään tyydyttävällä tasolla.

Entäs asiat jotka ovat omassa arjessa hyvin juuri nyt ja milloin on oikea aika antaa niille huomiota?

Oma hyvinvointi varsinkin Suomessa voi helposti tulla todellisena itsestäänselvyytenä, ettei siihen tule kiinnitettyä huomiota. Niin monituisen monta vuosikymmentä meillä on ollut täällä suhteellisen vakaat olot. Tietenkin muun maailman poliittinen tilanne heijastelee tänne Pohjolaan, mutta aika vähän loppujen lopuksi yksittäisen kansalaisen arkeen.

Meillä Suomessa on varaa huolestua maailmalla kiristyneestä tilanteesta omissa kahvipöytäkeskusteluissamme. Kauhistella sitä mitä muut kokevat: itse mennessä saman päivän iltana nukkumaan omaan sänkyyn kaukana muun maailman kauhuista. On mahdollisuus valita: "mitä kautta ja kuinka paljon?" antaa muun maailman tilanteen arkeensa vaikuttaa. 

Sosiaalinen media ja uutisotsikot huutavat jatkuvasti kannanottoja, vaikka minkä asian puolesta. Monesta somekäyttäjästä on tullut yksityinen poliitikko ottaessaan kantaa sekä irtisanoutuessaan jostain tietyn ilmiön myötä tulleesta trendistä. On kai trendikästä olla "ajan hermolla" mukana monenlaisissa somen myötä pinnalle nousseessa ilmiössä. 

Olisi todella väsyttävää olla leikkimässä yksittäisenä kansalaisena poliitikkoa monenlaisissa maailman poltiikassa vaikuttavissa asioissa. Varsinkin, kun tavan tallaajana harvoin tietää aidosti tarpeeksi paljoa voidakseen muodostaa mielipidettä globaalissa politiikassa vaikuttaviin asioihin. Ja harvoin näille asioille voi tehdä yhtään mitään omassa arjessaan ajatuksia enempää.

Tätä varten on joukko ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti valinneet kantaa vastuuta tästä politiikan taakasta. Äänestäjät äänestävät heidät eduskuntaan edustuksellisen demokratiamme periaatteiden mukaisesti. Joten voisi olla hyvä antaa näiden ihmisten pitää huoli näistä asioita. 

Lainaten erästä isoäitiä:" Hevosella on isompi pää antaa sen murehtia" On hyvä suhteuttaa asioita mittakaavoihinsa mihin on aihetta reagoida ja mihin ei.