Kuolemalla hetki ikuisuudessa osa 2

Lue ensin osa 1

Energian määrä on vakio. Se fyysisesti muuttaa muotoaan jatkuvasti jättäen paradoksaalisesti muutoksen ainoaksi pysyväksi asiaksi. Jokainen päivä on erilainen, minkä sydämemme sykkii ja saamme hengittää puhdasta ilmaa. 

Elämän ja kuoleman ollessa illuusio tai osa elämän luonnollista kiertokulkua tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Pääsemme juuri tähän hetkeen, elämän olemukseen, juuri tässä ja nyt. Läsnäolevuudessa on ikuisuuden henkäys, jota jahtaamme niin epätoivoisesti.

Läsnäolossa on ikuisuus. Henkäys ikuisuudessa on elämää ilman eilistä tai huomista. Syvä henkäys antautuessaan olemaan läsnä kuluvalle hetkelle, jossa eläminen täydessä voimassaan on mahdollista uskaltaessaan päästää irti kontrollista. Tila, jossa voi olla vaatimuksetta ihmisenä ihmiselle.

Emme hallitse täällä loppujen lopuksi mitään, jos haluaa elää vilpittömästi sydämestään käsin. Hallinta on valta-aseman luomista suhteessa toiseen elävään olentoon tai elämään.

Tasapainoinen harmonia on kaiken olevaisen ydin. Ymmärtäen oman paikkansa kaikkeudessa, tietoisuutensa laatu on avain laajenemiselle syvemmin ja ulottuakseen kollektiiviseen alintajuntaamme. 

Yhteiseen muistojen puutarhaan, mihin jää printti kaikesta, mitä elämässä ja aiemmissa sukupolvissa on tapahtunut. Mitä erilaisimmin keinoin kollektiivinen tietoisuutemme tuo pintaan asioita, joita meidän on kohdattava. Elämme toistaen samaa oppituntia muodossa tai toisessa uudestaan niin kauan kunnes sen merkitys kokijalleen paljastuu. Tässä vaiheessa voi tehdä tietoisen valinnan toimia toisin, jos kokee sen tarpeelliseksi.

Jokaisen kaltaista tietoisuutta tarvitaan. Toiset toimivat ytimestään syvemmällä kuin toiset. Kaikilla on tähän yksilöllinen rooli. Yksittäisen ihmisen voi asettaa tähän kuvioon yhtä helposti kuin laskea kaarnalaivan aalloille.

Luonto opettaa olevaisille kiertokulusta omassa tahdissaan. Mikään ei tapahdu tarkoituksetta vaan jokaisella olennolla on paikkansa täällä, jopa niillä kaikilla, joita emme ole tieteellisille menetelmille altistaneet. Yhteydessä luontoon aika pysähtyy: sitä ei ole. Luonnolle on vain nyt. Jokainen kuluva hetki on täysin riittävä vaatimatta itseensä mitään. Voi hengittää ja olla. Ei ole tarpeen olla muuta sillä, luonto ei tuomitse. Luonto ei valitse kuka on sopiva jollain tietyillä kriteereillä olemaan äärellään. Olemuksemme sen hetkinen laatu on täysin riittävä.

Olemiseen antautuminen voi olla haastavaa. Tietoinen mieli tahtoo kertoa turhia tarinoitaan huomisen olemattomuudesta. Niistä hetkistä, jotka ovat vain mielemme kuvituksen tuotetta. Tulevassa eläminen etäännyttää läsnäolosta tässä hetkessä. Kehollisesti ei ole kokemuksia tai muistoja, sillä kehomme ei kykene kokemaan elämää mielemme kautta.

Laskeutuminen kehollisuuteen antaa käyttöömme sen potentiaalin, jota itsessämme pakenemme jopa koko elämän mittaisen ajan. Kohtaamalla kaiken, minkä alitajuntaan on tallentunut. Ajoittain alitajunta tuleekin kylään. Itseään ei voi paeta, vaikka kuinka yrittäisi.

Antautuessaan voi olla näille hetkille itsesään. Eksyä, hukkua tuskaansa ja olla itselleen kaikkea mitä kulloinkin tarvitsee. Luonto opettaa ihmisyydestä hämmästyttävän paljon. Olemme kaikkeus ja kaikkeus on meissä. Näkymättömän verkoston energiahiukkanen on omaan tahtiinsa valmis ottamaan vastaan elämän ihmeen, läsnäolevasti elämisen kehollisuudessaan.

Eläminen kuluvassa hetkessä on ainut totuus, mitä meillä aidosti on. Luontomme, kaikki ympäröivämme, opettaa kiertokulullaan olemassaoloa juuri tässä hetkessä. Pysähtymällä voimme huomata ihmeen läsnäolon kaikessa olemisessa. Elämän ihme on olla olemassa ja hengittää syvältä sisältään energiaansa läsnäolevaksi kaltaistensa olevaisuuteen.

Näissä hetkissä kokemus ihmisyyden rajallisuudesta onkin haaste, tarvitsemme toisia kaltaisiamme muodostamaan yhteisön, jossa saa jakaa kullekin ajankohtaista hetkeä omastaan. Näin muodostamme luonnollisen lauman toisista kaltaisistamme. Olemme aina eläneet laumassa ja tulemme aina elämään.

Vaikka jokainen tallaa täällä elonsa polkua yksin, tarvitsemme toisiamme. Yhteydessä itseemme ja toisiimme mahdollisuutemme elonkirjossa ovat suuremmat kuin yksin eloa ihmetellessä.

Omistammeko toisemme?

”On kaikki sulle vain omaisuutta. Valtaat nimiis kaiken minkä näät. Jokaisella olennolla elämä ja henki on sisällä.” Näin menevät sanat Disney-elokuvassa Pocahontas. Laulu on  nimeltään Tuulen värit. 

Pocahontas laulaa Johnille elokuvan kohtauksessa. Kyseessä on valkoihoinen mies. Hän edustaa oman miljöönsä sekä aikansa länsimaista materiaa ihannoivaa elämäntapaa. Tuo kohta laulusta ilmaisee sen, että myös elollisesta on tullut omaisuutta oman kehityksemme kulkiessa eteenpäin. Elollinen olento on rahalla minun, sinun tai hänen.

 

Samalla logiikalla ihmiset omistavat toisiaan esimerkiksi erimielisyyksiä aiheuttavissa tilanteissa. Nykypäivänä käsitys ihmissuhteista on ajoittain kummallinen. Hyvin usein kuulee valitusta toisesta osapuolesta. Ihmisten kanssa keskustellessa päällimmäiseksi jää mieleen kysymys: ”Miksi nuo kaksi ovat toistensa kanssa? Mikä heidät liimaa yhteen?” Kovinkaan usein ei ole positiivista kerrottavaa. Olennaisesti tähän vaikuttaa yksilön suhde itseensä. Se miten suhtautuu itseensä, heijastuu itsestään ulospäin.

Kunnioittavatko ja arvostavatko ihmiset vilpittömästi toisiaan? Sen kuulee ja näkee pienistä asioista. Sanavalinnat, joita ihmiset käyttävät toisistaan ovat hyvin mielenkiintoisia siihen nähden, että he ovat tekemisissä toistensa kanssa. Käytetyistä sanavalinnoista puuttuu kunnioitus. Miksi valita olla ihmissuhteessa, joka rakentuu vastaavanlaiselle ilmiölle? Ihmiset puhuvat toisistaan kuin siitä banaaninkuoresta, johon tuli liukastuttua viime viikolla. Tuo keltainen kuori on kaiken lisäksi homeessa.

 

Toisin sanoen ihmiset ovat itsensä ja siinä samalla kanssaeläjiensä tiedostamattomia kiusaajia.  Käydään vaihtokauppaa kaikesta, ollaan tunnemarkkinoilla. Entä jos olen tympääntynyt voinko vaihtaa sen lempeyteen? Suhde itseensä on heikoilla kantimilla, jos projisoi ilmiöitä itsensä ulkopuolelle mahdollisesti läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmissuhteisiin.

Ihmissuhteista puhutaan omaisuutena monesti halventavaan sävyyn. Aivan kuin olisi itsestäänselvää sekä luonnollista käyttää sanoja: mun äijä, mun muija tai mun kaveri. Jokaisella meistä on nimi, jolla toivoo tulevansa kutsutuksi. Kyseinen nimi ei välttämättä ole henkilön virallinen nimi, joka lukee passissa sekä henkilöllisyystodistuksessa, vaan yksilön lempinimi tai nimi, joka tuntuu hänen mielestään omalta. Olisi paljon kauniimpaa puhua toisistamme nimillä, kun jokaisella meillä kerta sellainen on olemassa. 

Olisi suotavaa kuulla ihmisten kertovan toisilleen, millä tavalla he ovat merkityksellisiä toistensa elämissä. Omassa lähipiirissä vaikuttavien ihmisten omistaminen on hyvin tyypillistä. Tähän vaikuttaa oman äidinkielemme rakenne. Genetiivi eli omistusmuoto voi olla ihmisistä käytettynä toisia vahingoittavaa sekä loukkaavaa.

Entäpä, jos kuulisi ihmisen sanovan toiselle tämän hetken olleen tärkeä? Olemme toisillemme peilejä, heijastamme toisistamme omaa käyttäytymistämme ja haemme toisiltamme hyväksyntää itsellemme ja elämällemme, sekä sille miten sitä elämme. 

Kaikenlaisissa ihmissuhteissa esineellistämme toisen henkilön. Sanoilla riistämme toisilta eläviltä ja hengittäviltä yksilöiltä saman syntymäoikeuden eli ihmisyyden, mikä meillä jokaisella on teoreettisesti olemassa. Käytännössä tämä harvoin toteutuu, koska käytämme sanojamme harkitsemattomasti puhuessamme toisistamme. Moni jää omistamisen näkymättömyyteen, mahdollisesti pystymättä tuomaan esille olevansa ihminen, niin kuin jokainen meistä ketkä hengitämme samaa ilmaa. Ei ole reilua harjoittaa henkistä väkivaltaa ketään kohtaan.

Haastavan ilmiöstä tekee omaan halveeraavaan kielenkäyttöömme myöntymiseen sellaisenaan kuin se nykyisellään on. On siis yleisesti hyväksyttävää omistaa toinen sanavalinoillansa sosiaalisessa tilanteessa kertoessaan elämästään. Tämä ilmiö vie ihmissuhteelta sen kauneimman hohteen ennen kuin se on kerennyt edes alkaakaan.  

Julkaistu Kaupunkiuutisissa 27.6.2017

Kuolemalla hetki ikuisuudessa osa 1

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Se on välttämätöntä, jotta elämän luonnollinen kehitys ja kiertokulku olisivat tällaisia kuin ne ovat. Kuoleman olemusta pohtiessa löytyy mahdollisuus arvostaa elämän ainutlaatuisuutta juuri kuluvassa hetkessä. Kuolema ravistelee meitä takaisin tähän missä elämme jokapäiväistä arkeamme. 

Itsestäänselvyyksiä ei ole vaan jokaisesta hetkestä voi tulla ainutlaatuinen kokemus aikajanalla, jonka pituutta kukaan meistä ei tiedä. Eikä kuulukaan tietää. Se veisi olennaisen osan yllätyksellisestä elämästämme, jos parasta ennen päiväys olisi koodattu tietoiseen ajatteluumme. 

Elämän paradoksaalisuus kiteytyy hyvin yksinkertaisesti ajatukseen: huonoissa tai pahoissa asioissa on olemassa kolikon toinen puoli: jotain hyvää tai päinvastoin. Tämä selviää toisinaan pienellä viiveellä ja toisinaan välittömästi. Kaikki saamme osaksi sen, mikä on omalla kohdalla tarkoituksenmukaista. 

Kuolema on kaunis opettaja niin monessa asiassa ja läsnä kaikkialla missä elämme, jatkuvasti. Paikoissa, joista emme tiedä kuolee joka päivä ihmisiä. Riippuen maantieteellisestä sijainnista luonto herää tiettyyn itselleen sopivaan aikaan. Olemme oppineet nimittämään tätä jokavuotista ilmiötä vuodenajoiksi.

Tehdessään uudelle tilaa, kuolema, ottaa pois jotain itselle tärkeää tai rakasta. Usein kuolemaan liittyvän suruprosessin aikana on poistunut joku itselle tärkeä henkilö. Myös lemmikit ovat perheenjäseniä. Suru iskeekin juuri siihen kohtaan itsessä joka on nähnyt ja kokenut tämän ihmisen merkityksellisyyden vaikuttamassa omaan elämäänsä monin eri tavoin. 

Yksinkertaista ja käytännöllistä kuolemaa on käsitellä ihmistä lähellä olevan esimerkin kautta kuten edellisessä kappaleessa. Ilmiönä se on kuitenkin läsnä kaikkialla, jotta elämä itsessään on mahdollista. Monissa viisaiden kauan sitten eläneiden kirjoittamissa tai heidän toimestaan kirjoitetuissa teksteissä mainitaan, mitä moninaisimmin keinoin tämä herkän tasapainon ylläpitäminen. On aikoinaan viitattu tähän elämää ylläpitävään herkkään tasapainoon elämästä ja kuolemasta.

Elämän paradoksaalisuus on välillä haasteellista käsittää, sillä kolikon toisella puolella olevat asiat saapuvat olemassa oleviksi ja läsnäoleviksi kukin omalla painollaan juuri oikea-aikaisesti. Tähän ei ole olemassa mitään tarkka määritelmää missä ja milloin jokin tietty asia ilmenee elämänpiiriin.

Pyrkimys välittää viisautta ihmisenä olemisesta tarkoituksena sama päämäärä, mitä nykyään olemassa olevissa ilmiöissä on havaittavissa: ihmisenä olemista toiselle ihmiselle. Ihmisyyden ymmärrykseen ja arvostamiseen lähtökohtana on kyky kunnioittaa toista kanssakulkijaansa.

Historian havinaan hävinneet nimet ja tekstit ovat omana aikanaan olleet hengittäviä, tuntevia sekä ajattelevia todellisia ihmisiä. Jälkensä jättämisen myötä he ovat ottaneet oman paikkansa tässä ikuisuuden ketjussa jota toisilla sanoilla kutsutaan elämäksi. Sukupolvien myötä muodostamme omanlaisemme aikajanan vaikutuksellamme elämään ja sen olevaisuuteen. Energiaan, joka sykkii ihmisessäkin sisällä, on aika jossain vaiheessa vapautua olemisen ikuiseen virtaan voidakseen mahdollisesti saada toisen kukoistuksen muodon. 

Jokaista tekoansa tarkoittaa, vaikka ei olisi ymmärrystä toimia toisin

Omaa väkivaltaisuuttaan on vaikeaa myöntää. Kipeä kohta, jota itsessään katsoa. Tarvitaan paljon turvaa ja myötätuntoa itseään kohtaan, jotta pystyy avaamaan nämä haavat uudelleen. Juuri ne asiat, joita ei mielellään muistaisi.

Kaikkia väkivaltaisia tekojaankin on tarkoittanut, kun ne ovat todellisiksi tähän maailmaan päätyneet elollisen tai elottoman ollessa tämän kohteena. Tekojaan ei välttämättä ole halunnut tarkoittaa. Tämähän on täysin eri asia kuin niiden todellisiksi päätyminen valintojen myötä. Jos ihminen ei tarkoittaisi valintojaan ja tekojaan, hän olisi merkityksetön.

Monesti näissä tilanteissa ei ole ollut tietoisuutta tai ymmärrystä toimia toisin. Tämäkään seikka ei siltikään poista yksilön vastuuta omista toimistaan. Suurella todennäköisyydellä niissä hetkissä, kun nämä valinnat ovat tulleet tekojen myötä todellisiksi muukin ympäröivä elämänpiiri on ollut todella turvaton monella osa-alueella. 

Miten katsot itseäsi peiliin samalla miettiessäsi elämäsi hävettävävimpiä tekoja myöntäen ne? Voidakseen olla vapaa niiden vaikutuksesta antaessa tämän myötä itsellensä mahdollisuuden toimia toisin.

Kun toistaa ääneen väkivaltaisimman tekonsa vaikutuksen, joutuu nämä sanat mahdollisesti pakottamaan ulos. Ei näitä vapaaehtoisesti ulos päästä. Vaikutuksen sisäistäminen vastuun näkökulmasta on valtavan iso askel kohti suurempaa tietoisuutta tuhosta, mitä on tekojensa myötä maailmaan tuonut.

Miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja todeta tuhonneensa ihmisiä omien valintojensa myötävaiktuksella?

Miltä tuntuu ottaa vastuu tästä näkökulmasta omasta käytöksestään?

Vai tuntuuko miltään? Mikä on tunne?

Syyllisyys, mitä on pinnan alla mukanaan kantanut voi murskata suuruudellaan sekä intensiteetillään. Juuri, siksi turvattomassa ympäristössä sitä onkin pitänyt paeta. Tietoisuus pinnan alla olevasta möykystä on olemassa. Satunnaisesti tietoisen mielen käsittelyyn tulee muistotakaumia (=flash back) näistä tilanteista, tyypillisesti traumaperäisen stressiähäiriön oireita.

Häpeä on tunne, joka saa vaikenemaan täysin. Se etsii puhumattomuudesta itselleen valheellisen turvan pesiytyessään mielen sopukoihin. Siellä punoo verkkojaan tehden oman kokoistaan tilaa myös muille tuleville aiheille, jotka häpeän huomaan kääriytyvät. Häpeän tunne johtaa puhumattomuuteen sekä aktiiviseen välttelyyn peiteltävien aiheiden kohdalla. Mitä enemmän on hävettävää sitä enemmän on kiellettävää ja peiteltävää.

Syyllisyyden ja häpeän tunteiden vuoksi olo on turvaton. Nämä tunteet ohittaa jatkuvasti niiden tullessa pintaan. Eikä näihin tunteisiin välttämättä osaa edes reagoida, saati sitten tunnistaa näitä. Mahdollisesti tajuaa vain, että on paha olla, koska ei tunnista tunteita, eikä ole näille sanoja. 

Tunnustaessaan ja tunnistaessaan juoksematta enää pakoon omia väkivaltaisia taipumuksiaan, on mahdollisuus toimia toisin. Asioiden tietoisuuteen pyrkiminen on keino saada ne jäsenneltyä. Ei enää jää tiedostamattoman vangiksi reaktiiviseen käytökseen.

Reaktiivinen käytös on vaistonvaraista. Se kertoo valtavasta turvattomuuden tilasta, josta käsin elää. Hermostollisesta epätasapainosta, jonka korjaaminen on mahdollista. Kyseessä on meidän toimintaamme vahvimmin ohjaavasta taistele tai pakene- tilasta näissä hetkissä. Ilman harkintaa reagoi johonkin ulkoiseen ärsykkeeseen. Silloin kyse on elämäämme varjelevasta mekanismista, jonka tarpeellisuus on edelleen olemassa: suojellakseen elämää niissä hetkissä, kun oikeasti on kyse vaarasta.

Usein näiden aitojen vaaratilanteiden jälkeen "hälytysjärjestelmämme" jää päälle tai on jo ollut sitä aiemmin "päällä," joten reagoimme lähes kaikkeen ulkopuoliseen ikään kuin olisimme jatkuvassa vaarassa. Tästä käsin eläminen huonontaa elämänlaatua kokonaisvaltaisesti.

Tarvitaan jälleen oman roolinsa ymmärtämistä sekä vaikutustaan mekanismeihin, joita edesauttaa omalla olemassaolollaan. Nimenomaan olemassaolollaan, eihän tätä voi sanoa elämiseksi. Väkivaltaisuus on ilmiö, joka lähtee yllättävänkin pienistä hippusista kuten vaikka kiireestä. 

Kuinka monta kiireessä on jättänyt kuuntelematta toista ihmistä? Onko toisen ihmisen kuuntelemattomuus täysin arkipäiväistä toimintaa? Onko omassa käytöksessä järjestelmällisesti jotain väkivaltaista?

Millä tavoin reagoi ristiriitatilanteissa? Poistuuko paikalta joko fyysisesti tai emotionaalisesti? Eli käyttäytyykö toista kohtaan väkivaltaisesti? Miksi hylkää toisen ihmisen?

Ylläolevat esimerkit voivat olla täysin arkipäiväisistä tilanteista. Näitä ei välttämättä ensimmäisenä haluaisi mieltää väkivaltaisiksi. Eivätkä ne kerran tai kaksi tapahtuessaan sitä olekaan, vaan siinä vaiheessa kun käytöksestä tulee järjestelmällistä toisen ohittamista kyseisissä tilanteissa. 

Epäasiallista on jättää kuuntelematta tai hylätä toinen ristiriitatilanteessa. Todennäköisesti näitä molempia esimerkkejä tapahtuu paljonkin täysin arkipäiväisessä kommunikaatiossa  toisten ihmisten kanssa.

Väkivaltaiset tavat ovat kullekin yksilöllisiä ja tapahtuneet eri tilanteissa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä pelkkä yksittäinen anteeksipyyntö ei riitä, varsinkaan, jos se ei ole aito ja vilpitön. Jokainen meistä voi heitellä mitä vain sanoja ilmaan. On todellakin toinen tarina: onko sanoillasi tarkoitusta päätyä todellisiksi tähän maailmaan vai ei? Onko itsellään merkitystä vai ei? Aikooko luoda omalle elämälleen merkityksen?

Päättäessään antaa merkityksen anteeksipyynnölleen sitoutuu tietoisesti tekemään toisenlaisia valintoja. Valintoja jotka ylläpitävät turvaa ihmissuhteissa. Tällöin ihmisuhteet omassa elämässä muuttuvat terveemmiksi. Tällaisissa ihmissuhteissa osapuolet ottavat vastuun toiminnastaan sysäämättä sitä itsensä ulkopuolelle. He kunnioittavat ja kuuntelevat toisiaan haasteista huolimatta. Löytyy yhteistä maaperää, jossa keskustella mistä on kyse.

Turvattomuuden tilansa eheyttämisessä on ymmärrettävä oma vastuunsa turvan tunnistamisesta sekä vaalimisesta. On oltava oma-aloitteinen toisenlaisten valintojen toteuttamisessa, vaikka kuinka odottaisi että joku muu tekisi tämän puolesta, näin ei tule tapahtumaan. Jokainen meistä on avainasemassa oman elämänsä laadun suhteen. Sekä sen millaisen siitä rakentaa valinta ja teko kerrallaan. 

Kuvat unsplash.com:sta

Masennus kaoottisuuden suojana

 Mielen tarvitessa vielä suojaa masennuksesta sekä kaikesta sen myötä tulevasta, mitä oireiksi kutsutaan. Silloin voimat ovat vähissä, kaikki on sumeaa ja sekavaa eikä mistään saa kiinni. Masentuneena ei ole omassa voimassa jalansijaa, mille astua. Vaikean olon kanssa ei välttämättä pysty turvaamaan itseensä vaan on saatava kiinnitettyä huomio johonkin itsensä ulkopuoliseen. 

Tarve suojautua kaikelta sekavuudelta ja rikkinäisyydeltä, mitä itsessä on. On valtava. Joskus on tullut ajateltua: "Kuinka paljon voimaa ihmisessä on ilman masennusta tai sen suojakuorta?" Pakeneminen on tarpeen juuri sen vuoksi, ettei ole tarpeeksi vahva kannatellakseen itseään mielensä sekavuudessa ja rikkinäisyydessä.

Masentuneena on taipuvainen pakenemaan ja peittelemään omaa pahaa oloaan, etenkin ulkopuolisilta ihmisiltä. Toivoisi, ettei oma paha olo näkyisi muille tai sitä häpeää. Silti mitä suurimmalla todennäköisyydellä peittely-yritykset epäonnistuvat, sillä todellinen tila on kirjoitettu kaikkeen elämässä: sanoihin, tekoihin, valintoihin, eleisiin, ilmeisiin ja kommunikaatioon.

Asioiden kieltäminen on keino paeta kokonaisuutta. Uskottelee itse itselleen, ettei koko masennusta ole olemassa. Syntyy helposti mielikuva, että pystyy kaikkeen mihin muutkin ihmiset yhteiskunnassa.

 Saattaa jopa elää todeksi tätä mielikuvaa hakeutumalla opiskelemaan tai työelämään. Kumpikin vaihtoehto on yhtä toimimaton, jos kieltää oman hyvinvointinsa todellisen tilan. Tässä on jälleen kerran kaoottisuuden pakenemiseksi liimattu päällle yksi kuori, jonka särkyminen atomeiksi on vain tikittävä aikapommi. 

Välttely on myös oiva ratkaisu saada mielensä muualle pahasta olosta. Varsinkin, jos paha olo on myökkyinen tunne vatsassa, yksinkertaisempaa on vaikka mennä päiväunille kuin yrittää ymmärtämättömyydessään ymmärtää, mistä on kyse. Keho ja mieli ovat yhteydessä toisiinsa sekä yksi kokonaisuus. Silloin, kun yhteys on poikki ei ymmärrä mitä keho yrittää kertoa.

On monta monituista keinoa yrittää päästä vain pois tästä mielen synkkyydestä, sekavasta olotilasta, jolle ei ole sanoja. Eikä se sitä kautta voi olla näkyvänä oman elämänsä kanssa, kun ei löydy keinoja ilmentää, mitä mielessä tapahtuu.

Epämääräisissä vellovissa olotiloissa mielen ollessa synkeän puoleinen. Ymmärtäessään mielen vaikutuksen omaan elämäänsä voi alkaa pikkuhiljaa harjoittaa omaa tietoisuuttaan havainnoimaan mahdollisesti toistuvia samoja kaavoja, joiden olemassaolon ylläpitäminen on olennaista voidakseen tuudittautua valheelliseen (jo tottumaansa) turvantunteeseen kaaoksessa.

Masennus on harvoin ainut haaste vaan sen taakse kätkeytyy jotain syvempää, jota ei ole vielä valmis ottamaan vastaan. Ensiksi on löydettävä masennukselle sanat ja todellisuus sen hetkisessä olemisessa ennen kuin voi päästä syvemmälle. Löydettävä keino olla itselleen totta masentuineisessa todellisuudessaan

Löydettävä juuri omanlaisensa tapa ilmentää todellisuuttaan. Sanoittaminen tekee asiasta todellisen ja näkyvän. Ei voi jäädä enää mielen tasolle ajattelemaan sekä väistelemään. Elämästä tulee totuudellista sanojen voimalla. Niiden myötä on mahdollisuus jäsennellä kokemaansa kaoottista todellisuutta.

Ei ole väliä miten ajatuksiaan saa totuudellisiksi hahmotettavaan muotoon. Sanat ovat vain yksi keino. Musiikissa on paljon vertaistuellista sisältöä. Liike voi auttaa saamaan mielen virkeämmäksi. On monia keinoja, millä asioita voi nähdä toisesta näkökulmasta.

Mikään näistä ei kuitenkaan helpota sen hetkisessä olotilassa, kun maailmassa on läsnä vain pelko ja sen tuoma todellisuus. Mistä löytyisi se pienen pieni ajatushippunnen jolla seuraava sekunti olisi helpompi elää? 

Kukaan muu ei voi tarjota tähän ratkaisuja kuin kokija itse. Entä jos pelko saavuttaa jo niin suuren intensiteetin ettei mikään muu ole totta kuin pelko? Mielen tasolla ei pysty ulottumaan minnekään muualle. 

Dissosioi itsensä irti kehosta elämään vain mielensä kautta. Tämä voi olla keino jatkaa eteenpäin pienen pienin askelin tietoinen ajatus kerrallaan. Päästessään kiinni tähän ajatushippuseen, joka löytyy omasta mielestä, on lohdullista takertua tähän auttavaan ajatukseen. 

Yhden hippusen jälkeen on helpompaa löytää niitä muita samanlaisia, jotka luovat elämästä ajatus kerrallaan parempaa. 

Menee aikaa ennen kuin tämä uusien ajatusten kokonaisuus on valmis olemaan todellista elämän valinnoissa.

Ajatus kerrallan seuraavasta sekunnin sadasosasta tulee helpompi. Itse tekemällään työllä saa aikaan muutoksen elämässään. "Aika parantaa haavat." Kuinka kliseinen sanonta ja silti niin kaksinainen? Aikaa vaaditaan, että kyky ajatella muuttuu toisenlaiseksi kuin masennuksen värittämä todellisuus. Siltikään yksittäinen asiantilaa eteenpäin vievä ilmiö ei ole aika, vaan yksilön itsensä tekemä muutos yksittäinen havainto ja ajatus kerrallaan.

Tuodessaan nämä näkyväksi itselleen sopivalla keinolla ollaan jo pitkällä. Epävarmoin askelin kohti eheyttä sen kaikessa hajoittavuudessaan. On valmis tärisevin askelin kyseenlaistamaan sen kaiken, missä on elänyt. Ehkä jopa valmis luopumaan toimimattomista malleista. 

Tunnistaessaan kuinka syvälle masennus on syöpynyt persoonallisuuden rakenteisiin esimerkiksi identiteettiin ja minäkuvaan voi olla antamatta, sille enää tilaa vaikuttaa niin vahvasti. Muutosta voi olla aluksi vaikea huomata. Yhtäkkiä sen hetkinen todellisuus ei olekaan enää niin synkkä kuin monen monituista hetkeä ja aikakäsitystä sitten. 

Muutokselle ei voi asettaa aikataulua, se tapahtuu kaikille yksilöllisesti. Pienikin parempaa oloa tuova ajatus voi olla vain yhden ajatuksen päässä. Vaikka ei tuntuisi siltä, sinä tiedät. Kaikkki tähän tarvittava on sinussa jo valmiina, syvällä piilossa mutta valmiina.

Onneksi tänä päivänä alkaa olla jo tietoisuutta yleisessäkin keskustelussa haasteista mielenterveydessä. Ei vieläkään tarpeeksi paljon, sillä jokaisen meidän tarina on yksilöllinen. Jokaisella näkökulmalla saamme uudenlaisen sanoituksen ja uudenlaisen todellisuuden tähän aiheeseen. Jonkun toisen sanat voivat toimia toiselle, muttei toiselle. Juuri siksi yksikin uusi sanoitettu  ja ilmennetty elämä on tärkeä ja aina ajankohtainen.

Syväsukellus ihmisyyteen

Tässä vaiheessa olen valmis jakamaan muiden kanssa. Paljon on takana ja paljon vielä edessä. Eheytyminen on alkua totuudelliselle elämälle.

Syvemmälle ja syvemmälle itseensä avautuminen on spiraalimainen prosessi, jonka kulkeminen myötävaikuttaa kokemaan aidommin ja elämänmakuisemmin.

Voin pysähtyä ihailemaan hämähäkin seittejä aamukasteessa ja hymyillä jokaiselle auringonnousulle. Kulkea pimeässä toiveiden tiellä, sillä kaikkialla missä on valoa on myös toivoa. 

Elämä lyhykäisyydesään voidaan tiivistää muutamaan sanaan. Se ei ole koko totuus. Taakse kätkeytyy kokonainen intohinoinen syväsukellus seikkailuun ihmisyydessä hetki kerrallaan. Tutkiskelua ihmisyyden eri puolista kaikessa todellisessa rehellisyydessään. 

Jokainen meistä etsii 

osa löytää, joku eksyy.

Ennen pitkää kaikki

löytävät perille.

Kaikessa keskeneräisyydessä 

olet valmis olemaan juuri sinä.

Anna itsesi kukoistaa 

virrata vapaana.