Läheisten elämän ymmärtäminen vapauttaa taakkasiirtymästä osa 3

Jos et ole lukenut aiempia osia niin tässä molemmat osa 1 ja osa 2.

Miten kasvoit aikuiseksi turvallisesti sodalta pakenemisen jälkeen? 

Kodin vaihtuessa maasta toiseen selviytymisen vuoksi. Miten käsittelet sen uudelleen, kun koet sivustaseuraajana itsellesi tapahtuneen monta vuosikymmentä myöhemmin uudelleen samankaltaisesti? Pieneltä lapselta viedään äiti toisesta syystä. Hänen perusturvallisuutensa järkkyy kokonaisvaltaisella tavalla, joka ei unohdu. Oletko käsitellyt kunnolla omien vanhempiesi ja perheesi menetyksen ennen kuin tyttäresi kuolee? Takaisin tullessasi et päätynyt takaisin samaan perheeseen mistä lähdit, vaikka isäsi sisko saattoi sinulle olla tuttu. 

Sinun saapuessasi siihen perheeseen tämä pariskunta oli juuri kaksi vuotta sitten menettänyt lapsen sairauden vuoksi. Miten kasvattajasi ottivat sinut vastaan ja antoivat sinun elää lapsuuttasi, joka oli perustavanlaatuisesti jo kuusivuotiaana muuttunut? Olit saman ikäinen palatessasi Suomeen kuin minä olin silloin kuin äitini teki itsemurhan. Onko tämä vaikuttanut sinun tapaasi käsitellä tyttäresi kuolemaa?

Kaipasitko muita sisaruksiasi, joihin yhteydet käsittääkseni katosivat Suomeen paluusi jälkeen?

Onko sinulla naisena tai tyttönä ollut tilaa käsitellä omaa turvattomuuttasi? Olet itse kantanut mukana omien kasvattivanhempiesi tapoja, sanoja sekä tunteita samalla kun olet mukana kansakuntaa järisyttävissä tapahtumissa. Sinä olet katsonut kaikkea lapsen silmin ymmärtämättä tapahtumia. Tuskin aikuiset edes itse ovat tienneet mitä tapahtuu tai onko kotia enää huomisen jälkeen olemassa. 

Pienen ihmisen maailman muuttuminen radikaalisti ei ole kenellekään helppo tai yksinkertainen asia käsittää tai käsitellä. 3-vuotiaana saadessasi lapun kaulaan ja mennessäsi junaan kohti uutta kotia muiden lasten kanssa. Mitä odottaa perillä? Tiedätkö edes minne olet menossa? Miltä on tuntunut olla täydessä junavaunussa muiden hätääntyneiden sekä vanhempia kaivanneiden lasten kanssa?

Mitä sinä kannoit mukanasi oman lapsesi elämään näistä kansaamme järisyttäneistä vuosista? Entä miten olla itse vanhempi, kun asiat vain painettiin jonnekin piiloon eikä niistä puhuttu? 

Näiden kahden sukupolven väliin jääminen on tuonut elämään varmasti omat haasteensa. Millainen vanhempi mummi on ollut sinulle, äiti? Sen on nähnyt mummin kasvoilta koko hänen elämänsä, että hän kantoi mukanaan menneitä vuosiaan omana henkilökohtaisena painolastinaan mukana. 

Mummi rakas, kasvoillesi oli piirtynyt kovuus ja väsymys. Väsymyksen ymmärrän. Olet kantanut oman kortesi kekoon valtiomme toimivuudesta monet vuosikymmenet tinkien mahdollisesti oman mielesi terveydestä. En muista että olisin nähnyt hymyä, joka olisi ulottunut silmiin asti.

Mummi, sinun vanhempasi olivat pieniä jo sisällissotamme aikana. Isäsi oli aikanaan mukana kahdessa sodassa tahtomattaan. Lapsen silmin ensimmäisessä ja toisessa merikapteenina. Miten vuosisadan alun tapahtumat ovat muovanneet isäsi vanhemmista roolimalleja tai kasvattajia omille lapsilleen? 

Olen kuullut kertomuksen jonka mukaan Lauri toi kuulemma laivamatkoiltaan apinan Suomeen. Muuta en sinun isästäsi edes tiedä, Soili. Kokonainen ihmiselämä katosi historian havinaan.

Sen muistan, ettet montaa kertaa puhunut ääneen minulle äidin kuolemasta. Muistan kyselleeni sinulta todella paljon: ”Millainen äiti oli ihmisenä?” Iälläni ei ollut väliä, koska kyselin monta vuotta erilaisia asioita hänestä. Vastauksesi eivät silti tyydyttäneet tarvettani, koska oli tiettyjä asioita mistä et kyennyt puhumaan edes ääneen, kuten äidin huumeriippuvuus. Kerroit minulle perusteeksi ettei kuolintodistuksessa lukenut mitään huumeista. Tuo oli seikka, johon sinä halusit uskoa, mutta olen omien muistikuvieni perusteella täysin eri mieltä asiasta ollut koko ajan. Kerran taisin asian ääneen teini-ikäisenä mainita, mutta reaktiostasi johtuen en ikinä ottanut sitä kanssasi puheeksi.

Mummi, olin jo oppinut muualta, ettei tunteita kuulu näyttää julkisesti. Olin jo hyvin omaksunut tämän taidon itseeni kotoa. Muistan elävästi sen erään keskustelun milloin molemmat olimme itkemäisillämme, mutta itse torjuin tunteeni ja otin sinua siinä samassa kädestä pyrkien lohduttamaan juuri sinua. Ottaen jotain käyttöön mitä äidiltä olin oppinut: olemaan lapsena aikuinen aikuiselle. Totesit vain että: ”Minun ei tarvitse”,  suunnaton suru silmissäsi kääntyen takaisin tekemään saman päivän lounasta. Juuri tällä tavalla nuo selviytymismallit siirtyvät eteenpäin sekä vahvistuvat. 

Kukaan heistä sijaisäitini, äitini tai isoäitini eivät osanneet katkaista taakkasiirtymää. Päätin ottaa sen vastuun kannettavaksi. Raskasta taivalta olen kulkemassa. Mahtuu joukkoon ne ilon hetketkin. Pimeydestä valoon käy kaikkien tie. Ilman valoa olisi vain pimeää, eikä kukaan meistä jaksaisi näkemättä kaltaistaan.