Yksinäisyydessään silti ihminen eikä yksinäinen

Mitä ja millaista on yksinäisyys?

Yksinäisyys syntyy yhteydettömyydestä itseensä ja sitä kautta ympäröivään maailmaan. Jää vain tuijottamaan muiden elämää olematta siihen osallinen. Taka-alalle voi jäädä täysin tutussa seurassakin.

Tästä ilmiöstä (tai mistä tahansa muusta) tulisi puhua nimenomaan yksinäisyyttä kokevasta eikä yksinäisestä. Asettamalla sanansa juuri jälkimmäisen esimerkin mukaan on mahdollista saada käsitys, jonka mukaan ihminen on yksinäisyys. Edellinen sivulause ei ole kunnollista kieltä, silti tarkoituksen mukainen. Niputtamalla ihmiset jonkin tietyn sanan alle, he eivät ole enää yksittäisiä ihmisiä vaan tietty ryhmä. Jokainen käyttämämme sana muokkaa todellisuutta, jossa elämme.

Kommunikoitaessa ihmisistä ryhmänä: yksilölle ei jää tilaa, vaan päästään helposti tilanteeseen, jossa syntyy yleistyksiä. Yleistäessä ihminen kommunikoi kehnosti sekä turvattomasti. Silloin unohtaa ihmisen yksilöllisyyden, kun kertoo esimerkiksi "kaikkien toimivan näin" tai sanomalla jotain muuta samantyylistä. Yleistys syntyy sen pohjalta, mitä itse on nähnyt tai kokenut. On kyse vain yhden ihmisen päätelmistä pohjautuen hänen kokemusmaailmansa.

Yksinäisyys ilmiönä mielletään todella häpeälliseksi sekä stigmatisoivaksi. Miksi käytetään sanaa, joka niputtaa ihmiset tähän yhteen harmaaseen massaan antamatta heille mahdollisuutta ihmisyyteen, vaan sanana olemiseen? Jokaisen yksinäisyys on erilaista. Syvältä löytyy tietty ydinkokemus, jonka ympärille koettu on kietoutunut. Millaisiin tilanteisiin yksinäisyys liittyy? Mikä on tuo toistuva tunne tai tilanne, joka johtaa yksinäisyyden kokemukseen?

Voi olla aikoja, ettei koe yksinäisyyttä. Se ei ole kerran otsaan laitettu leima, joka pysyy  lopun elämää, vaan elämäntilanteesta riippuvainen kokemus oman elämänsä laadusta. Ihmisellä voi siltikin olla esim. ulkoiset puitteet kunnossa, "kulissit", joiden taakse kätkeytyy suuri kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi toiselle ihmiselle. Emotionaalisen yksinäisyyden ytimessä on ihmissuhteiden laatu. Eli perustarpeiden täyttyminen on vajaavaista näillä osa-alueilla. 

Nähdyksi sekä kuulluksi tulon tarpeen lisäksi, yhteenkuuluvuuden tunne on olennainen. Tämä saa meidät hakeutumaan ihmisten pariin luontaisesti. Olemme laumaeläimiä. Nykyisessä ajassamme laumassa oleminen on yhä harvinaisempaa. Mahdollisesti liitymme yhteisöön tai laumaan, jonka jäseniä emme ole itse täysin valinneet.

Olisi varmasti tärkeää, että jokaisella meillä olisi täysin itse valitsemamme lauma niiden kaikkien muiden joukossa mihin kuulumme. Yhteisössä oleminen ja vaikuttaminen on meille elintärkeää. Jo vauvatkin kommunukoivat osaamillaan keinoilla, joista varsinkin itkulla on välitön vaikutus ympäristöönsä. Vanhempi reagoi ääniviesteihin, joista jokainen tarkoittaa eri asiaa.

Sosiaalisessa yksinäisyydessä on kyse sosiaalisten verkostojen vähäisyydestä tai niiden puutteesta. Nimenomaan itselleen merkittävien läheisten ihmissuhteiden vähäisyydestä.

Aito elämä tapahtuu internetin ulkopuolella muiden kaltaistensa seurassa. Vaikka tämän tietäisi, on silti yllättävän helppoa ilman muita sosiaalisia kontakteja kääntyä netin puoleen pyrkiessään tyydyttämään perustarpeitaan. On olemassa ihmisiä, joille internetin välityksellä tapahtuva kommunikointi riittää tyydyttämään tarpeen ja laadun sosiaalisesti. Vaihtoehtoisesti netissä tapahtuva kommunikaatio voi olla korvaava sijaistoiminto ollakseen kokematta yksinäisyyttä. 

Ei välttämättä tahdo pysähtyä sen äärelle. Kuulostelemaan, mitä tällä kokemuksella olisi kerrottavaa elämänlaadusta tai ihmisten välisistä suhteista. Yksinäisyydellä voisi olla paljonkin viisasta annettavaa.

Yksinäisyys ei ole vain yksittäisen ihmisen omalla vastuulla, vaan on samalla kansanterveydellinen ongelma. Yhteisön ja yksilön yhteinen vastuu yksinäiyyden lievittämisessä voi olla haasteellista juuri stigmatisoivan leiman vuoksi. Kauan sitten elimme ajassa jolloin tarvitsimme luontaisesti toisiamme. Oli palattava yhteyteen toisen ihmisen kanssa. 

Kuinka paljon nykyisellään koetusta yksinäisyydestä on sidoksissa yksilöllisyyttä korostavaan kulttuuriimme?

Tavoitteena on olla oman elämänsä lumihiutale. Erilainen kaikista muista mahdollimman monella eri tavalla sekä toitottaa sitä suureen ääneen. Ironista kyllä kaikesta erilaisuuden tavoittelusta huolimatta juuri tämä tekee meistä yhtä ja samaa, jos mahdollisimman moni tahtoo löytää elämänsä lumihiutaleena. Tämän kaltainen yksilöllisyys ei edes ole mahdollista, sillä ihmisyydessä on niin paljon jaettua yhteistä kaltaisensa kanssa.

Yksilöllisyys yhdistettynä nykyiseen elämänmenoomme, joka perustuu kilpailulle ja tehokkuudelle on myrkyllistä ihmismielelle. Ulkopuolelta annetaan ymmärtää, että olisi oltava kaikille elämän osa-alueilla tasaisesti erinomaisen loistava. Mediassa vastaantulevat lööppien otsikot tuottavat tätä mielikuvaa huolellisen hyvin. Kananmunankin on voinut rikkoa monena vuonna väärin ja hiukan eri tavoin väärin, jos klikkiotsikoista tehtyä meemiä on uskominen. 

Ulkopuolellamme oleva vaikuttaa jatkuvasti sisäiseen maailmaamme sekä siihen miten itsemme koemme tässä maailmassa. Uutiset ovat pakollinen osa tämän päivämme maailmaa. Mitä vaikutusta sillä tosiasiallisesti onkaan jos toisella puolella maailmaa tapahtuu jotain? Miten se aidosti vaikuttaa itseensä? Millainen mieliala on uutisten lukemisen jälkeen?

Useinkaan uutisissa ei ole mitään hyvää kerrottavaa, vaan jossain on katastrofi, sotatila, köyhiä ihmisiä, nälänhätää, väkivaltaa, oikeudenkäyntejä, näinä aikoina korona selkä monta muuta mielialaa yhtä paljon parantavaa aihetta. Jonkin verran niistä löytyy kuitenkin löytyy aiheita mistä on hyvä olla tietoinen, esimerkiksi lakimuutokset.

Pohdinnan arvoista on: Miksi uutisoitu muutos on aina huonolaatuista tavalla tai toisella? Mieltämme ympäröi jatkuva katastrofi- sekä tuhoajattelu, jos kokee tarvetta olla tietoinen, mitä uutisoitavaa on toiselta puolelta maapalloa. On helpompaa odottaa pahaa tapahtuvaksi kuin hyvää. Se vaatisi paljon enemmän kuin pettymysten jatkuva sarja. Meidät on koodattu olemaan varuillaan ja suojautumaan itsellemme vierailta asioilta, joten uusiin asioihin hyvän kautta suhtautuminen vaatii harjoitusta.

Olemmeko biologisesti lajina kykenenväisiä ymmärtämään tai hahmottamaan oman elämämme kannalta niin laajoja irrelevantteja kokonaisuuksia? Milloin tiedon vastaanottamisessa ja käsittelyssä tuleekin viimeinen raja vastaan?